Taylor Swift: Look What You Made Me Do

Taylor Swiftin oikeusjutusta ällöä lääppijää kohtaan on kuullut jokainen itseään kunnioittava populaarimusiikin tutkija ja feministi. Yhden dollarin symbolinen korvaus onkin ehkä yksi cooleimpia asioita, mitä Swiftin jutusta poimisin esille: kyse ei ole rahasta, vaan siitä, että ällöydestä rangaistaan julkisesti, ja että naisella on oikeus määrätä, kuka hänen vartaloaan koskettaa. Swiftin juttu ei ole ainoa vireillä oleva pahoinpitelysyyte: itse odotan kärsivällisesti, miten Keshan juttu etenee. Keshan tapaus vaikuttaakin paljon kinkkisemmältä.

Siksi onkin mukavaa todistaa edes yhtä voittoisaa juttua. Swiftin musiikkivideo Look What You Made Me Do tuli ulos hiljattain, eikä petä faneja tai seuraajia siinä, että se on korkean tason musiikkivideo, jossa Swift antaa mietteidensä kuulua, vaikkakin toisena kehyksenä videossa on syvä itserefleksiivisyys, jopa kenties pienoinen itseparodiointi.

Kauhuelokuva-aloituksella aloittava musiikkivideo zoomaa hautakiveen, jossa lukee, ”tässä lepää Taylor Swiftin maine”. Haudasta hyppää zombie-Swift, joka laulaa ensimmäisen säkeistön suoraan kohti kameraa ja katsojia: ”I don’t like your little games”, ja oikaisee käden liikkeellä hautakivet suoriksi. Moni artikkeli on jo käynyt läpi musiikkivideon symboliikkaa, ja osa juhlistaa videota Swiftin voiton kuvastajana, mutta omasta mielestäni tämä on osa lehdistön roolia tähden narratiivin rakentamisessa enemmänkin kuin kriittinen kommentti. On muistettava, ettei näitä musiikkivideoita tällä skaalalla tehdä ihan päivässä, viikossa tai parissakaan: itse luulenkin, että videon storyboard (ja biisi itsessään) oli kirjoitettu jo ennen kuin oikeusjutun tulos oli selvillä. Nythän jokainen symboli musiikkivideossa juhlistaa Swiftin voittoa, mutta jos videon katsoo ”what if”-silmillä, mitä jos hän olisi hävinnyt-ajatuksella, jo musiikkivideon alku osoittaa, että videolla rakennetaan voimauttavaa viestiä kaikille, jotka ovat kärsineet maineen menetyksestä, mukaan lukien Swiftille (ja hänen tähtipersoonalleen) itselleen.

B-osa on nopeampi sanarytmeiltään, ääni on tuplattu oktaaveissa. Swift istuu valtaistuimella, ja käärmeet luikertelevat hänen jaloissaan, yksi tarjoillen Swiftille teetä. Meduusa-tyyppinen symboliikka sekä Eeva paratiisissa-ajattelu lienevät kommentteja siihen, miten Swift päästi ”helvetin irti” kohdatessaan musiikkimaailman seksismin ja teki osansa naisten aseman parantamisessa, mikä toki herätti usealla taholla kritiikkiä. Näinhän se menee: altavastaajan valitus mitätöidään mustamaalaamalla. Swift kuitenkin laulaa: I got smart at the nick of time, viisastuin yhdennellätoista hetkellä. Eeva ja Meduusa muuttuvat feministisiksi valtasymboleiksi: teko ei ollut virhe, vaan tarvitun muutoksen alku.

Kertosäe on kiehtova. Sen sijaan, että kertsin perinteinen ”meluisin” komppiryhmä valloittaisi biisin, kuulemmekin drop-outin: lähes kaikki instrumentit katoavat, ja jäljelle jää vain Swiftin rytminen ”ooh, look what you made me do, look what you made me do” sekä riisuttu rytmikomppi. Toki tässä kohtaa on myös kommentti Swiftin ikuista nemesistä, Katy Perryä, kohtaan, mutta kiehtovampi on symboliikka, miten Swift kolaroi auton, muttei vahingoitu, vaan poseeraa edelleen yleisölle Grammy-palkinto kädessään. Kertsi muuten muistuttaa Studio Killersin Ode to the Bouncer-biisin säkeistöosia:

Videolta löytyy myös söpöyden ja tyttömäisyyden teemoja, mutta Swift pistää ne järjestykseen uudella, hiphop-maisella äänimaailmalla ja tummilla vaatteilla sekä tummemmalla meikillä, kun mitä olemme ennen nähneet. Samalla tavalla kuin Suicide Squadin Harvey Quinnin tapauksessa, tyttömäisyys ja (lievästi psykopaattinen) voima on yhdistetty uudeksi, voimakkaaksi naiseudeksi (vaikkei ongelmattomasti kummassakaan tapauksessa; tässä Quinnin tapauksesta).

Lähteepä Swift myös sadomasokismi-väritteisen kink-muodin pariin toisessa B-osiossa, jossa hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja ohjeistaa mallinukkekuuntelijoitaan. Lieneekö yhteistyö Fifty Shades Darker-musiikin parissa jättänyt jälkiä?

Kiehtova on myös yhteistyö miestanssijoiden kanssa kakkoskertsistä eteenpäin. Oli heidän symboliikkansa mikä tahansa, minusta on mielenkiintoista että tähän valittiin miestanssijoita eikä naistanssijoita, kuten esim. Beyoncé teki Formation-musavideollaan. Kun Beyoncén kritiikki koskee nimenomaan naisia, mihin Swiftin kritiikki viittaa?

Biisin visuaalinen intertekstuaalisuus kohoaa huippuunsa biisin C-osiossa, jossa Swift laulaa omien entisten alter egojensa muodostaman kasan päällä. Vähintään tässä vaiheessa tehdään pesäeroa selväksi: Swiftin muusikkoura on menossa tummempaan suuntaan. Silti, Swiftin muusikkous on aina perustunut syvään henkilökohtaisuuteen, eikä tälle näy musiikkivideon perusteella muutosta näkyvän. Kyseessä on siis fiksu muutos: konsepti pitää vaikka sävyt muuttuvat. Odotan innolla Swiftin uutta lukua, vaikken tähän asti mikään yli-innokas fani ole ollutkaan.

Mainokset

Trauma, surrealismi ja seksi: The Ring Finger (2005)

Katsoin tässä taannoin tutkimukseeni liittyen elokuvan The Ring Finger (L’Annulaire, 2015). Elokuvassa nainen traumatisoituu loukattuaan vasemman käden nimettömän, ja pyrkii uusiin töihin mysteerisen balsamoijan sihteeriksi. Näiden välille kehittyy sitten käsin kosketeltava seksuaalinen lataus, joka purkautuu sitten moniselitteiseen loppukohtaukseen.

Elokuva on tunnelmaltaan vangitseva, mutta ei anna mitään selviä vastauksia, mitä itse asiassa elokuvassa tapahtuu. Nainen, Iris (Olga Kurylenko), kokee olevansa jotenkin viallinen loukattuaan sormensa tehtaan soodapulloon, ja lähtee (kenties symboliselle) matkalle, jonka päässä odottaa nimettömäksi jäävän tiedemiehen (Marc Barbé) hieman pelonsekainen hahmo. Iris yrittää päästä miehen intiimiin tutkimuslaboratorioon, johon hän päästää nuoren tytön muttei Iristä. Tiedemies selittää, että vain säilöttävät kohteet pääsevät sisään; Iris päättää nähtävästi säilöä vasemman nimettömänsä, ”sormussormensa” joka aikaisemmin loukkaantui. Viimeisessä kohtauksessa Iris riisuu kengät, jotka tiedemies on hänelle ostanut ja joista Iristä jatkuvasti varoitetaan tarkoittavan tiedemiehen omistusta, ja astuu kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Onko huone laboratorio? Alakerran ulko-ovi? Vastausta ei anneta.

Pariskunnan tarinan ensimmäiset hetket kuulostavat kovasti Secretary-elokuvan alkua. Traumatisoitunut Lee pestataan lakimies Greyn (ei Christian Greyn!) sihteeriksi, ja heidän välisensä sadomasokistinen suhde toimii Leen toipumisen välineenä. Iriksen tarina ei tunnu olevan yhtä voimauttava. Koko tarinan voisi lukea symbolina masennukselle: tiedemies symbolisoi kuolemaa, ajan pysäyttämistä balsamoinnin kautta. Lisäksi Iris asuu samassa asunnossa komean miehen kanssa, muttei koskaan onnistu tapaamaan tätä, yrityksistä huolimatta. Iriksellä ei ole kontaktia ympäröivään maailmaan, vaan pakenee jatkuvasti surrealistiseen kartanoon (masennus), jossa Sinipartamainen tiedemies (kuolema) kokoaa surevia, jotka tuovat esineitä säilöttäväksi, että he pääsevät prosessissaan eteenpäin (irti päästäminen). Jääkin katsojan vastuulle päättää, miten Iriksen käy: tapaako hän valaistussa huoneessa tiedemiehen ja tekee täten symbolisen itsemurhan, vai astuuko hän vapauteen, jättäen tiedemiehen ostamat kengät taakseen, löytäen uuden elämän?

Elokuvan musiikki on myös suuressa asemassa elokuvassa. Musiikin on säveltänyt Portishead-yhtyeen Beth Gibbons, ja tunnelmallinen synthpop-vaikutteinen musiikki maalaa Iriksen matkan satumaiseksi, silti hieman Lynch-maiseksi, maailmasta irtautuneeksi tarinaksi. Erityistä huomiota herätti mm. nokkahuiluteema, joka ”pied piper”-tyylisesti viettelee Iriksen kohti kartanoa ensimmäistä kertaa. Gibbons laulaa myös itse muutaman laulun elokuvan aikana, kenties näyttäen Iriksen ajatuksia, mutta toisaalta pitäen lyriikat tarpeeksi kaukana juonen tapahtumista, että Iriksen traumatisoitunut mieli ei tule tarpeeksi tutuksi, että katsoja voisi päätellä, minkä valinnan Iris lopuksi tekee. Elokuva on kiehtova seksuaalisuuden, kehollisuuden ja trauman kuvaus, mutta sadomasokistisen suhteen kuvaajana elokuva ei yllä Secretaryn tasolle. Tiedemiehen hahmo jää pelottavaksi ja karmivaksi, eikä kasva aidoksi henkilöhahmoksi, toisin kuin James Spaderin esittämä Herra Grey; Iris ja Lee toisaalta ovat samantapaisia, traumatisoituneita introvertteja jotka löytävät motivaatiota kasvuun seksuaalisuuden, kehollisuuden ja mielihyvän kokemuksien kautta.

Alta pois, feministi tulee: WonderWoman (2017)

Tästä on kuhistu feministipalstoilla jo pitkään. Odotettu on sitäkin kauemmin. Ensimmäinen supersankarielokuva, jonka pääosassa on naishahmo, sai pitkästä aikaa ansaitsemansa kohtelun: Ihmenainen Diana (Gal Gadot), puoliksi jumala, puoliksi amatsooni, mättää huolella pahiksia turpaan samalla kun kannattaa rauhaa ja rakkautta. Elokuva ei kuitenkaan sorru kierrättämään tätä konfliktista ratkaisua näin mustavalkoisesti kovin pitkään: ihmisyydestä käydään pitkä filosofinen pohdinta, joka kulminoituu toteamukseen, että vaikka ihmiskunta joskus valitsee pahan, silti voidaan uskoa hyvän voittoon.

En malta olla aloittamatta elokuvan ensimmäisistä hetkistä, jossa nuori Diana katselee amatsoonien sotaharjoituksia etäältä. Ensinnäkin nämä koreografiat ovat upeita, eivät sorru naisruumiiin fetisointiin tai toiseuttamiseen, vaan näyttävät akrobaattisuudessaan ja kekseliäisyydessään tuoreilta ja taitavilta. Mutta minun sydämeni vie tuo pikkuinen tyttö, joka aivan tosissaan alkaa matkia vanhempien naisten eleitä, silmissään päättäväinen katse: minäkin aion tehdä joskus tuota. Mitä olisinkaan antanut, että olisin nähnyt tämän elokuvan samassa iässä kuin tuo pikkutyttö!

Wonder Womanin musiikki on mainittava myös erikseen. Vaikka pitkälti Rupert Gregson-Williamsin musiikki luottaa tunnelmoiviin sinfonisiin jousimassoihin, hän silti välttää suurimmat melankoliakliseet ja tekee Dianasta syvästi kokevan hahmon. Onneksi kuitenkin Gregson-Williams ymmärsi jättää Hans Zimmerin taisteluteeman (Batman vs. Superman-leffasta) Dianan taistelukohtauksia varten, näin komeaa kitarasoundia ei ole kuultu koskaan naissupersankarin teemana.

7/8-rytmi lienee muuten nyökkäys 90-luvun Xenan teemaan. Pois on kuitenkin jätetty orientalistinen instrumenttivalinta:

Miksei action-musa muutenkin nojaisi 7/8-perinteeseen, onpa sitä (ryöstö-)viljelty Doctor Who’n uusissa jaksoissakin, etenkin Matt Smithin kaudella:

Mieshahmot elokuvassa eivät myöskään jää pelkiksi komistuksiksi tai koomisiksi elementeiksi. Vaikka Dianan mukaan lyöttäytyy rhettbutlermainen Steven (Chris Pine) sekä kolme muskettisoturia/Stoogesia, kaikista hahmoista löytyy monia tasoja, sodan arpia. Yksikään ei ole täydellisen hyvä tai paha. Pahishahmot sen sijaan ovat vain ja ainoastaan pahoja: tohtori Myrkky (Elena Anaya), naiskemisti joka on ottanut elämäntehtäväkseen tappaa suurin osa maailman ihmisistä, ei saa mitään motivaatiota taakseen ja jääkin kiinnostavaksi mysteerihahmoksi: mikä oli hänen arpensa tarina? Miksi hän haluaa tappaa? Kuka hän on?

Erikseen täytyy vielä mainita elokuvan monipuolisuus. Kankaalla nähdään monenlaisia, ikäisiä ja kokoisia naisia (mm. jumalainen Robin Wright, hauska muttei stereotyyppinen Lucy Davis), sama koskee miehiä. David Thewlis jää melkein statistiksi omassa roolissaan, jonka ainoa juonellinen tarkoitus on voimauttaa Diana, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Gal Gadot varastaa Thewlisin kanssa tehdyt kohtaukset niin täysin, että unohtuu, kumpi näyttelijöistä on konkari.

Elokuva on viihdyttävä ja miellyttää varmasti sekä feministinaisia että supersankarifaneja. Siis molempia, ei pelkästään toista. Siinäpä Wonder Womanin oikea viehätys: se tekee selväksi, että miehinen supersankaruus ei enää ole hyväksyttävä normi, että naiset haluavat omat sankarinsa; toisaalta se ei tee feminismistä peikkoa, joka ärsyttäisi/syyllistäisi/pelottaisi (?) miesväestöä niin, ettei se pysty nauttimaan elokuvasta. Kaikki saavat jotain, ja hyvä niin.

PS: Wonder Womanin feminismistä lisää täällä: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2017/jun/05/why-wonder-woman-is-a-masterpiece-of-subversive-feminism

Tätä aspektia toivoisin joskus näkeväni lisää: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2014/11/wonder-womans-kinky-feminist-roots/380788/

 

Elämää nahkasaappaissa – Tom of Finland -musikaali

32117693510_2d7ef591f6_k.jpgSuomessa tehdään harvoin uusia, alusta asti sävellettyjä musikaaleja. Viisitoista vuotta olen miettinyt, mikä suomalaisessa musikaalissa on vikana: Virgo (1997) lienee viimeisin jossa sekä juoni, musiikki että näyttelijät kohtasivat symbioosissa ja tarkoittivat oikeasti menestynyttä musikaalia. Lähellekään tätä konseptia pääsevät ns. jukebox-musikaalit, joissa valmiiksi tutut biisit laitetaan tukemaan (usein hääppöistä) juonta; oma inhokkini tästä sarjasta on alakategoria, jota kutsun ”vain elämää-musikaaliksi”, jossa yhden artistin biisit kirjoitetaan muka isommaksi narratiiviksi artistin omasta elämästä. Tämän takia niskavillat nousivat pystyyn, kun kuulin Turun kaupunginteatterin uudesta projektista. Tom of Finland-musikaali? Ei kai siihen oteta valmiita biisejä? Kuka nyt jaksaa katsoa nahkamiehiä laulamassa (vaikkapa) Mikko Alatalon Maalaispoika oon?

(Siinäpä idea. Jos joku varastaa tämän, vaadin provikat.)

Onneksi Tom of Finland näyttää olevan harvinainen poikkeus suomalaisella musikaalikentällä. Kirjailija Tuomas Parkkinen mainitsi 23.3. keskustelutuokiossa musikaalivaikutteista Les Miserablesin, Book of Mormonin ja Kevät koittaa Hitlerille, mutta itse näkisin eniten vaikutteita Elton Johnin Billy Elliot-musikaalista. Musikaali on puoliksi läpisävelletty, tilaa löytyy repliikeille mutta musiikkia ja taustamusiikkia kuuluu suurimman osan aikaa. Musiikki on originellia, vain paikoin ovelasti lainaavaa musiikkia, joka vaihtelee tangosta täyteen Broadway-musikaalikieleen ja – tottakai – lopulta homodiskoon. Musiikkiklippejä ei ole mediaan päästetty kuin uusi homoanthem Glad to be gay:

Biisissä kuuluu kunnon 70-luvun diskoglitter, Donna Summers lähinnä:

Juoni perustuu Touko Laaksosen elämään, mutta rakentaa sen fantastiseksi kokonaisuudeksi, jossa Tom of Finlandin miehet ilakoivat pitkin miehen elämänkaarta. Kaikki alkaa Toukon kodin rengistä ja hänen nahkasaappaistaan, jotka herättävät nuoressa Toukossa omituisia tunteita. Musikaali on paitsi homoseksuaalien voimautusmusikaali, myös kenties sadomasokistien: musikaalissa on kohtaus, jossa Touko käy läpi rankan seksiaktin (lavan takana) ja inspiroituu siitä piirtämään rankasti eroottisia kuviaan. Vastakohtana tälle, lavalla tapahtuu homofoobista väkivaltaa. Itse näkisin tämän kohtauksen poliittisen viestin nimenomaan vastakohtina: Touko kiskotaan puoliväkisin seksikohtaukseen, josta inspiroituu laulamaan: ”Se mies ties minkä teki”, samalla kun lavalla nähdään homofobista väkivaltaa, tematiikalla ”he eivät tiedä mitä tekevät” (Kristus-lainaus). Nahkaa nähdään lavalla myös moneen otteeseen, ja Laaksosen rankasti sadomasokistisia kuviakaan ei sensuroida tai jätetä pois. Onko Laaksonen Suomen markiisi de Sade?

Olli Rahkonen tekee hyvää työtä Toukon roolissa, hänellä on soiva, miellyttävä, savuinen baritoniääni joka taipuu myös Broadway-tason suorituksiin. Jukka Nylund (Veli) puolestaan täydentää Rahkosen rekisteriä kirkkaalla tenoriäänellään. Velin rooli muutenkin ravistelee jo kliseeksi käynyttä musikaalitenoriroolia (sankarirakastaja). Laulullisesti shown varastaa Anna Victoria Eriksson Toukon siskon, Kaisan, roolissa. Muutenkin tuntuu, että koko Turun kaupunginteatterin sakki on saanut jonkinlaisen inspiraation uudesta musikaalista, sillä koko poppoo kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Toki musikaali on täynnä seksiä ja iloa, mutta herkkiä hetkiäkin löytyy. Mika Kujala (Markus Palin) onnistuu täydellisesti sivuroolissaan kaappihomosta, joka lopulta vapautuu Tom of Finland-kulttuurin kautta hyväksymään seksuaalisuutensa. Toukon ja Velin duetot (”Eilen olin sinun, tänään olen sinun, muuta en kaipaakaan”) muistuttivat Billy Elliot-musikaalin kirjekohtauksia viattomuudessaan ja puhtaassa tunteessaan.

Kyyneleitä pyyhkiessä tulee tässä musikaalissa kiire: silmät vettyvät sekä liikutuksesta että naurusta, vähintäänkin Pekka the Tukkimies-kohtauksessa, jossa musiikkitieteilijän korvaa hivelee myös ovelat kansanmusiikkilainaukset, jotka näin uudessa kontekstissa kalskahtavatkin jännältä: ”meitä oli raitilla poikia viis, oli tyttöjä myös muttei välitetty niist”, tai klassinen ”Me tulemme tulemme taas!!” On todella virkistävää kuulla viimein suomalaisen musiikin historian ”queeriyttämistä”, sitä nimenomaan ei tapahdu kovin usein. Toki tässä sorkitaan tabuaiheita, suomalainen kulttuuri on muka kivuliaan heteroseksuaalista, mutta eikö nyt jo viimeistään olisi aika purkaa näitäkin normeja?

Antti Holma esitti Imagen artikkelissaan kritiikkiä musikaalin kohdeyleisöstä: onko tämä nyt tarpeeksi homoa, vai liian heteroa. (Huomauttaisin, että musikaali on perinteinen homoareena, että mikä sitten olisi tarpeeksi homoa.) Entä ne homofoobikot, joita tässä yritetään tavoittaa, eiväthän ne tule katsomaan; yleisöön istuvat ainoastaan ne, jotka ovat jo valmiiksi suvaitsevia, ja musikaalista tulee oman näkökulman kaivelua eikä kriittistä kanssakäyntiä. Entäs se homokulttuuri mitä tässä halutaan esittää? Hypermaskuliinisia Kakeja jotka eivät feminiinisyyttä tunnekaan? Eikö tämä ole misogyniaa homokulttuurin sisällä? (Tässä kohtaa voisi myös miettiä, miksei mainio Kaisan hahmo myös jotenkin voimautunut Tom of Finlandin hahmosta, vaan jäi turhautuneeksi vanhaksipiiaksi; passiivinen naiskuva lienee sitä Les Miserablesin peruja.)

Musikaalin viesti on minusta kuitenkin monisyisempi. Ihan totta, ettei sinne foobikot tule, ja jos tulevatkin, niin heidän defenssinsä varmasti pysyvät pari tuntia pystyssä, että mielipiteet eivät yhden musikaalin takia vaihdu. Tässä kuitenkin juhlitaan ihmisruumista (Ville Erolan Kake tepastelemassa alasti lavalla; hänelle olisin suonut enemmänkin lava-aikaa, myös musiikillisesti), seksiä ja seksuaalisuutta, valinnan vapautta ja ihmisoikeuksia, sekä taiteen (Laaksosen, teatterin, musiikin) valtaa vaikuttaa asioihin. So what, jos foobikoita ei saa tällä käännytettyä. Meillä täyden järjen ihmisillä on hauskaa, meitä tarina koskettaa, heteroyleisö pääsee tirkistelemään uuteen kulttuuriin ja kenties oppii jotain uutta, homoyleisö saa viimein upeita tangokoreografioita joissa miehet ja naiset tanssivat miesten ja naisten kanssa jokaisella mahdollisella sukupuoliparitustavalla (jota homomusikaaleista huolimatta ei näy usein musikaalilavoilla), ja suomalainen tukkikulttuuri saa kauan kaivattua kakkosnelosta.

32498123745_5e8b428d96_m.jpg

Suosittelen kaikille. Ihan kaikille.

Auta armias, Christian Grey – 50 Shades Darker

On jotenkin tosi vaikeata lähteä kokoamaan ajatuksia tämän elokuvan tiimoilta. Riittäköön näin alkuanekdootiksi, että kiemurtelin elokuvateatterin penkissä noin puoli tuntia ennen elokuvan loppua, että eikö tämä jo loppuisi. Eikä niin käy usein, ja jos käy, niin yleensä siksi että sattuu vessahätä. Nyt ei ollut edes sitä.

Satuin väittelemään tohtoriksi aiheesta ”sadomasokismi populaarimusiikissa”, mutta tämä 50 Shades ei oikein edusta sadomasokismia populaarikulttuurissa. Elokuvan idea on, että eronneet Anastasia ja Christian kokeilevat sitä ”normaalia” suhdetta, jossa treffaillaan, syödään illallisia, kokataan, ajellaan kalliilla autoilla (kuljettaja toki ajaa suurimman osan ajasta), lennellään helikoptereilla, pakoillaan hulluja eksiä, käydään ökyillallisilla joissa ostellaan turhakkeita monella tuhannella ”ylimääräisillä” dollareilla jne. You know, niin kuin me kaikki. Sadomasokistinen seksi jää myös kieltolistalle, ja seksikohtaukset ovat kesyä heterokiehnäämistä jossa vilahtelee reittä, tissiä ja peppua, mutta varsinainen action jää valitettavan softcore-grindaamiseksi ja Anastasian huohotukseksi. Niin, ja sitten on se kohtaus, jossa Christian treenaa ilman paitaa. You know, koska naiskatsojat.

Tulin siihen loppupäätelmään, että en ole 50 Shadesin kohdeyleisössä. Koko elokuvasarjan viehätys näyttää perustuvan siihen, että Christian Greyn roolihahmoa pitäisi joko a. seksuaalisesti haluttavana, b. sympaattisena, tai c. molempia. Minulle James Dorner ei edusta miessukupuolien esimerkillistä seksuaalista huippua (pyllyleuka!!), mutta Christian Greyn dominoivat tavat eivät sadomasokismin tutkijalle piirry mitenkään sympaattisena ja ymmärrettävänä. Päin vastoin. Elokuva sortuu selittelyyn: olen tällainen, koska äiti harrasti seksiä ja huumeita eikä välittänyt minusta. (Huoh.) Vaikka Christianin kontrollifriikkiys ja muut luonteen viat kenties selittyisivätkin tällä, sadomasokistinen seksuaalisuus ei. Tässä muodostuu juoni, jossa nainen päätyy korjaamaan miestä, ja siihen harhaanjohtavaan lopputulokseen että moinen olisi mahdollista. Kyseessä on siis kotiheteronaisen päiväuni, Harlekiini-romaani.

Heitin lektiossani esille ajatuksen rikkaan valkoisen heteromiehen vallasta naisiin tukeutuen silloin ajankohtaiseen ”grab them by the pussy”-heittoon, jonka eräskin nykyinen presidentti loihe lausumaan. Kysyinkin, mitä meidän nyt pitäisi ajatella 50 Shadesista, jossa rikas mies stalkkaa, dominoi ja muokkailee naisen elämää kysymättä häneltä mielipidettä. Pitäisikö tämä nyt olla jonkinlainen asiantilojen täydellisyys? Kunhan seksi on hyvää ja mies sanoo että tarvitsee, niin kaikki muut sairaalloiset piirteet voi kuitata muutaman minuutin murjotuksella. Onko meidän naisten oltava imarreltuja tällaisesta? Kuulostaa vähän kolkolta feministin korvaan.

Jukka Lindströmiä siteerakseni, ”okei, okei”. On merkitystä sillä, että Anastasia itse haluaa ja valitsee elämänsä. ”Okei, okei”, fiktio usein ei edes yritä olla jotain velkaa oikeille ihmisille ja yritä edustaa heitä reilusti. ”Okei, okei”, kohdeyleisö on kuitenkin suurimmaksi osaksi ei-sadomasokisteja jotka saavat jotain kutinaa pikkutuhmista sidonnoista ja komentelusta. Että näin vakavasti ei kannattaisi ajatella. Mutta kun tässä sattuu olemaan maailman kausi, jossa naisten oikeuksia kavennetaan maailmanlaajuisesti, ja valkoinen heteromies tekee paluuta politiikan ainoaksi päättäjäksi ja päsmäriksi. Kulttuurin tutkijalla karmii selkäpiitä, fiktiokin.

Danny Elfmanin musiikki maalasi ensimmäisen 50-osan romanttiseksi komediaksi, nyt eksytään kauhuleffan puolelle. Haluaisin ajatella, että tämä on siksi, että Elfmaniakin kammottaa. James Dornankin on moneen kertaan julistanut inhoavansa Christian Greyn hahmoa. Onneksi. Muutama kohtaus sentään oli audiovisuaalisesti melkein kiinnostavaa: sähkökitara merkitsee seksiä, ja Christianin ”fallinen rysäys” musiikin kanssa synkattuna herätti toki huumoria, mutta toimi myös musiikillisena penetraationa. Tuntui katsojassa asti ja mieli teki tupakkaa jälkeenpäin.

Toivokaa tämän lukijat, että saan rahoitusta tutkia asiaa pidemmälle. Muuten hukkasin täysin käyttökelpoiset 20 euroa täysin turhaan. (Lippu plus herkut. Herkut pyyhin salin seiniin.)

PS: Lisäkarmintaa aiheutti Kauniiden ja Rohkeiden puolelle mennyt sivujuoni, vaikkakin tätä läimintää on jo vähän ollut ikävä:

PPS: Christian Grey, sinä et ole sadisti. Lue De Sadea niin tiedät.

Albumitriathlon: Cohen, Gaga,Vega

 

Tällä viikolla sattui olemaan aikaa kuunnella jopa ihan uutta musiikkia, ja kolme itselleni tärkeää artistia sattui julkaisemaan uudet albuminsa melko lailla samaan aikaan. Mikä siis parempaa kuin aloittaa vertailu? Let the album battle commence!

  1. Leonard Cohen: You Want It Darker (2016)

Moni kriitikko on ehtinyt jo leimata Cohenin uusimman hänen jäähyväisalbumikseen. Itse en näin pitkälle lähtisi, vaikka ymmärrän Bowien jättämän dramaattisen Blackstar-albumin jättämät traumat. En lähde silti morbidisti ennaltahautaamaan ketään, vaan sanon, että veteraanimuusikossa on vielä ytyä. Syvällinen sanoittaja Cohen ei tuota tälläkään kertaa pettymystä, mutta musiikillinen anti on kenties hieman yllätyksetön, keskitietä kulkeva ja riskitön tulkinta Cohenin runoista. Cohen pelaa paljolti äänensä basso profundo-laadulla, mikä toki kantaa levyn kasassa, mutta herää kysymys, kuinka paljon miehellä on enää ääntä jäljellä, jos levyn masteroinninkin jälkeen tuntuu siltä, että hänen täytyy lepuuttaa ääntään puhutuilla osuuksilla? Vanhuus ei tule yksin. Silti, ammattitaitoa ja kokemusta levyllä riittää. Sovitukset luovat synkkää mutta svengaavaa noir bluesia, jossa viulusoolot ja mieskuorosovitukset luovat myös tiettyä uskonnollisuuden tunnetta Cohenin juutalaisjuuria muistaen. Kaiken kaikkiaan, levy sopii kaamosaikaan, muttei kenties ihan sinne sysimustimpiin öihin. 4 tähteä.

2. Suzanne Vega: Lover, Beloved: Songs from an Evening with Carson McCullers (2016)

Suzanne Vegan uusi albumi on teatteriproduktio, jossa kerrotaan kirjailija Carson McCullersin elämästä. Vega esittää produktion biisit omalla levyllään ja laulaa ne itse, luoden mielenkiintoisen laulaja-lauluntekijätradition paikan tarinankertojana. Hän periaatteessa näyttelee kaikki roolit, mutta oman laulutyylinsä ja sävellystensä kautta. Musiikki välttää täten perus-Amerikkalaisen Broadway-musikaaliperinteet, ja kaikella kunnioituksella ko. lajia kohtaan jota rakastan: onneksi näin. Vega matkustaa New Orleans-bluesista neofolkiin ja takaisin, kirjoittaa ovelia sanoituksia kirjailijan syvimmistä ajatuksista, ja tulkitsee ne pienoinen pilke silmäkulmassa, löytäen samalla uusia, mielenkiintoisia aiheita ja näkökulmia omalle taiteelleen. Pienelle bändille sovitettu albumi toimii kuin hyvin rasvattu kone, eikä kuuntelun jälkeen jää paljon kysyttävää. Kaiken kaikkiaan albumi paljastaa hyvää energiaa ja mieltä, joilla kaamosillat saadaan tuntumaan vähän vähemmän raskailta. 4 ja puoli tähteä.

3. Lady Gaga: Joanne (2016)

Olo on aina vähä outo, kun nykyään kirjoitan Lady Gagasta, niin paljon on tämä artisti muuttunut siitä, mistä hänet alun perin muistan: siitä hullusta postmodernista spektaakkelista, joka kaikessa kriittisyydessään populaarikulttuuria kohtaan onnistui myös voittamaan skeptikot puolelleen. Oli aika, jolloin Lady Gaga oli musiikin uranuurtaja (Born This Way-albumi), mutta sittemmin eksyi liiaksi yrittämisen puolelle (Applause), jazziin (sangen onnistunut yhteistyö Tony Bennettin kanssa), näyttelemiseen (American Horror Story), ja nyt näemmä vakavamman laulaja-lauluntekijägenren puolelle. Vaikka Joanne on albumina onnistuneempi ja ehjempi kuin Applause, tuntuu Gaga silti jotenkin oudolta: Joanne-albumilla tuntuu olevan enemmän Ladya ja vähemmän Gagaa. Tässä albumissa Lady ?? yrittää yhdistää mieletöntä popmusiikkia ja älyllistä laulaja-lauluntekijägenreä vaihtelevin tuloksin, ja jälleen parhaat biisit albumilta tuskin näkevät koskaan päivänvaloa singleinä. Sikäli tämä tuntuu karhunpalvelukselta. Gagan ääni on lisäksi tummempi ja dramaattisempi kuin ennen, lähes tunnistamaton. Albumi tuntuu väärällä tavalla monsterilta, se on Freudilaisittain Uncanny, kun ajatellaan artistin imagoa. Toivon silti, että se menestyy. Kolme ja puoli tähteä.

Onneksi olkoon, Suzanne Vega! Olet voittanut albumitriathlonin!

Parasta ikinä: Youth

Youth on upea Paolo Sorrentinon elokuva vuodelta 2015, jossa joukko taitavia näyttelijöitä suljetaan episodimaiseen, rauhalliseen kerrontaan, tarinaan joka kertoo elämästä ja kuolemasta, vanhuudesta ja nuoruudesta, irti päästämisestä ja kiinni tarttumisesta. Katsoin elokuvan muutama kuukausi sitten ensimmäisen kerran, mutta tarkkaan tehty tunnelma on pitänyt otteessaan niin tehokkaasti, että elokuva piti hankkia DVD:llä nautittavaksi aina, kun elämä on hektistä, kamalaa ja/tai rumaa.

Elokuva lainaa häpeilemättä eurooppalaisen elokuvahistorian parhaimmilta: viitteitä löytyy Felliniin (eritoten elokuva 8½) ja Kieslowskiin (Sininen), mutta myös parodioi häpeilemättä mm. musiikkivideoita ja puolitaiteellisia ”kulissien takaa”-elokuvia, joissa elokuvan tekijät tekevät elokuvaa. Musiikilliset ansiot löytyvät postminimalistisen David Langin hitaassa, sykehtivässä, hypnotisoivassa musiikissa, joka nousee parhaimmilleen varsinkin loppukohtauksessa ja lopputekstien aikana (ja virkistävästi ei lainaa joka nuottia Philip Glassilta). Ei ole olemassa montaa elokuvaa, jonka lopputekstit on pakko katsoa loppuun; tämä on yksi niistä, niin kaunista loppumusiikki on. Tämä jopa inspiroi minua itseänikin säveltämään minimalismia (tuloksen kuulette kenties joskus):

On vaikeaa sanoa, kuka näyttelijöistä eritoten varastaa shown. Sorrentino saa kaikista tähdistään irti jotain uutta, vaikeasti määriteltävää ja ennen näkemätöntä. Pääosassa Michael Caine tuo repertuaariinsa uudenlaista kirvelevää vanhenemisen kipua, joka muuttuu entistä viiltävämmäksi elokuvan kulun aikana. Harvey Keitel muuntautuu kovaääniseksi Hollywood-ohjaajaksi, joka ei kuitenkaan nojaa vanhan härskin äijän kliseisiin. Paul Dano viilaa koiranpentusilmänsä aivan uuteen bulldog-vireeseen esittämällä näyttelijää, joka tekee roolitaustatyötä yllättävään työtehtävään. Rachel Weisz tekee upean kaaren avioeron katkeruudesta uuteen toivoon, ja Jane Fondan parodia vanhasta Hollywood-starasta vetää vertoja Glenn Closen Sunset Boulevard-musikaalin pääosalle, cameo-tasolle jäävästä ruutuajasta huolimatta.

Youth ei sovi aivot narikkaan-tyyppiselle katsomiselle, muttei se kenties myöskään ole tarpeeksi originelli ollakseen mielenkiintoinen elokuvafanaatikoille. Se sopii parhaiten intertekstuaalisuuden ystäville kuten minä, joka nauttii luovien ihmisten kekseliäisyydestä sekä tunnelman luonnista äänin ja kuvin. Elokuva inspiroi myös tutkijaminää, vaikken vielä ihan sitä avainteemaa keksinytkään, minkä kautta aihetta lähestyä. Pistetään kattila lämpiämään…