Se nelipolvinen trokee – Kalevala, Åbo Svenska Teater

Kalevala @Åbo Svenska Teater 2019

Åbo Svenska Teaterin kokeellinen versio Kalevalasta on upeaa katsottavaa ja kuultavaa. Kuulin ennen näytöstä oikeastaan vain tiedonpalasia: mukana on teatteriopiskelijoita, musiikkiteatterin ja nukketeatterin tuoreimpia osaajia. Salissa istuessa näyttämöltä tullut energia huokuu pitkälle: yleisö tuntuu olevan melkein jonkinlaisessa transsissa. Kalevala ei nimittäin ole mikään numeromusikaali, vaan läpisävelletty poikkitaiteellinen ja kunnianhimoinen teos, jota rytmittää viisi näytöstä: Väinämöinen, Lemminkäinen, Seppo Ilmarinen, Kullervo ja Marjatta. Jakob Höglundin ohjaustapa pitää katsojat varpaillaan: kuka tahansa enseblestä voi nousta nimirooleihin, ja kadota niistä yhtä nopeasti. Niin, ja sitten on vielä ne nuket, jotka ilmestyvät mistä sattuu: valkoisista liinoista, pahviputkista, saksista, katuharjoista. Kukin omaan hahmoonsa liittyen, tietenkin. Käännökset alkuperäisestä tekstistä ja uudet laulut tukevat toisiaan hienosti, nelipolvista trokeeta unohtamatta.

Esitystä on oikeastaan vaikeaa pukea sanoiksi johtuen sen spektaakkelimaisesta otteesta, siitä kaikesta tiedon ja taiteen määrästä, joka kolmituntisen näytöksen aikana tapahtuu. Toteutus on oivaltava, tuore ja innostunut. Näytöstä voi suositella syksyn pimeneviin iltoihin vastalääkkeenä kaamokseen: onhan nyt aina elähdyttävää nähdä monikymmenpäinen kuoro joka paitsi soi hyvin, on myös täydellisessä synkassa niissä numeroissa, joissa käytetään puhekuorotekniikkaa. Pienestä musiikkiorkesterista lähtee yllättävän paljon erilaisia soundeja ja genrejä: harvempi kai ajattelee, että saman näytöksen aikana kuullaan sekä kanteleen eteerisiä soundeja että häpeämätön EDM-numero. Moderni Kalevala, tosiaan. Vai ehkä ajatuksena on sittenkin ajaton Kalevala? Näyttämöllä nimittäin kysytään kysymyksiä, jotka ovat aina ajankohtaisia: millainen on onnellinen mieli? Millainen on onneton ajatus?

Kalevalan rankimmat aiheet käsitellään kyllä, mutta tyylitelty ote jää silti mietityttämään. Vähän jää sellainen olo, että asioista saa puhua, mutta niitä ei saa näyttää. Vaikka näytelmän Kullervo ja sisar-kohtaus on toteutettu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi Aulis Sallisen Kullervo-oopperassa, jää silti vähän ontto olo, kun vakavat aiheet abstrahoidaan symboliikkaan. Lisäksi paikoin on olo, että näytelmän rytmityksessä on kiireen tuntua. On hienoa, että esimerkiksi Kullervon masennus ja itsemurha esitetään kauniin musiikin ja hyvän näyttely- ja nukketekniikan kautta, ja kohtaus on myös koskettava, mutta kieltämättä kohtauksen jälkeinen ”pakonomainen” fiiliksen nostatus tuntui jo vähän asiaan kuulumattomalta. Ehkä ongelmana oli sitten kuitenkin se seikka, joka on myös ehdottomasti näytelmätoteutuksen vahvuus: energisyys ja nopeatempoisuus. Joissakin kohtauksien vaihdossa olisin kaivannut muutaman sekunnin enemmän aikaa sulatella näkemääni ja kuultuani, muistaa hengittää välillä. Toivottavasti esitys elää ja löytää rutiinirytminsä syksyn aikana.

Näytelmän kohokohtia on niin monta, että kaikkia on mahdoton listata. Itse kuitenkin nautin eniten Pohjolan kansasta ja Louhesta, Tuonela-kohtauksesta, sekä koko Marjatan tarinasta puolukkasymboleineen. Pikkuisen kaninuken seikkailuja näkisi mielellään vaikka uudemman teatterikappaleen verran. Pervo versio Lemminkäisestä ilahdutti, Lemminkäisen äiti kosketti. Kanteleen soinnut loihtinut muusikko ansaitsee erityismaininnan, sillä onhan kanteleen uudistuva musiikkikulttuuri yksi kansallisaarteistamme, ja onneksi on vielä taitajia jotka saavat sen sointia uudistettua.

Kaksi vinkkiä katsojille: 1. Älkää odottako väliajalla kolmanteen soittoon, vaan menkää sisään teatteriin mahdollisimman aikaisin. 2. Tekstityksiä tarvitsevien kannattaa istua hieman kauempana lavasta: ylätekstityskone on hieman himmeä (tai omituisessa kulmassa ainakin 8.riviin katsottuna) ja sivulla juoksevat tekstitykset ovat keskeltä salia vähän piilossa.

Kenelle: nuorisoteatterin ystäville, kokeellisille traditionalisteille

Kenelle ehkä ei: puolukka-allergikoille.

Vedenalaista fantasiaa ja lavakarismaa: HKT:n Pieni Merenneito

Merenneito37-1600x1067

HKT:n mäellä pakenee sadetta sisätiloihin perheitä, nuoria ja vanhoja, äitejä, isiä, isoisiä, sekä innostuneita tähtisilmäisiä tyttöjä ja poikia. Ja yksi kyyninen kolmevitonen joka työstressiltään mietti, voiko tämä Disneyn suomalaistettu taika rikkoa tätä alkavaa syysbluesia. No, blues vaihtuikin Alan Menkenin klassikkosäveliin, jotka tuovat hymyn huulille monestakin syystä. (Joskus toiste selitän musiikkitieteellisesti, miksi Part of your world on niin hyvä biisi.) Alkuperäinen Pieni Merenneito julkaistiin, kun olin viisivuotias. Naapurintytöllä oli siitä VHS, ja lainailin sitä häneltä yhtenään; kun hän kyllästyi, kiikutin 80% viikkorahoistani läheiselle R-kioskille, joka lainasi samaa videota aina muutamaksi päiväksi kerrallaan. 12-vuotiaana sain ensimmäiset Ariel-leluni, lempparini oli simpukka joka kupli kylpyammeessa poretabletin avustuksella. (Moniko 12-vuotias ostelee viikkorahoillaan poretabletteja?)

Ariel on sukupolven luoja. Hän tosiaan on ensimmäinen Disney-prinsessa, joka tekee oman mielensä mukaan, murtaa kahleet hänen ja isänsä välillä. Hän on toisaalta myös se prinsessa, joka fyysisesti raatelee kehonsa miehen takia (ja onhan alkuperäinen H. C. Andersenin tarina nimenomaan melankoliaa ja mahdottomuutta täynnä). Tarinaa voi lukea niin monelta kantilta: onko hän ensimmäinen feministiprinsessa vai jälleen yksi patriarkaatin ikeessä tuskitteleva hahmo, en tiedä. Sen tiedän, että hän oli ensimmäinen Broadway-Disneyprinsessa: tätä ennen prinsessat lauloivat klassisella laulutekniikalla. Äänenmuodostuksen vaihtuminen animaatioelokuvassa oli uudenlaisen sukupolven tyttöyttä, joka uskaltaa laulaa korkealta ja kovaa, rintaäänellä beltaten eikä livertäen klassisesti kuin lintunen. Siihen minä samaistuin pienempänä: Ariel oli laulaja niin kuin minäkin. Ja tunsin jo varhaisella iällä, kuinka traagista se ääni on menettää: Arielin uhkaus oli konkreettinen ja pelottava. (En kyllä vieläkään ole löytänyt sellaista kaveria jonka takia sellaisen tekisin.)

HKT:n Broadway-musikaaliversio on energinen, visuaalisesti upea ja soi hienosti. Pesunkestävät ammattilaiset lavalla lyövät jälleen kunnarin: ei kyynisellä kolmevitosellakaan ole vaihtoehtoa, vaan ihasteltava, naurettava, nautittava on. Musikaali itsessään kirjoittaa elokuvan juonta joiltakin kohdin uusiksi: juonenkäänne Ursulasta muotoutuneena Arielin äänellä laulavaksi vampiksi jätetään pois, ja aikaa säästyy Arielin ja prinssi Erikin välisen kemian rakentamiseen. Toinen näytös on kuitenkin kuin elokuvan toinen puolisko: ihan kiva, mutta kun on se eka näytös, se vedenalainen maailma, jossa kaikki tyttöyden ajan unelmat ovat mahdollisia. Miksi Arielia rakastetaan? Hän haluaa samaa mitä me haluamme, mutta toisinpäin: Ariel haluaa merestä maalle, mutta suurin osa yleisöstä haluaisi vedenalaiseen fantasiaan. (Regina Spektor tekee tämän vaihdoksen konkreettisesti musiikkivideollaan Small Bills.) Siksi näytelmän ensimmäinen näytös on ehdottomasti se mielenkiintoisempi meille eskapisteille, romantikot tykännevät sitten toisesta näytöksestä enemmän.

merenneito1-1600x2401

HKT:n versio on yhteistyön ja teatterityön juhlaa: hatunnosto sille, joka sai tämän lähes 80-henkisen tiimin toimimaan näin saumattomasti. Reita Lounatvuoren käännös toimii mainiosti: onhan nyt mukavampaa kuunnella, kuinka joku on ”lääpällään” mieluummin kuin pliisusti ”she’s in love”. Näin pitää musikaalit kääntää!

Pääpari Ariel (Sonja Pajunoja) ja Erik (Martti Manninen) on tasapainoisin ja toisiaan täydentävin musikaalipariskunta Helsingin kaupunginteatterin lavalla. Pajunojan ja Mannisen äänet soivat yhteen kauniisti muttei sulautuen, vaan tukien toisiaan. Molemmilla on upea instrumentti, Pajunojalla vahva ja kirkas sopraano, Mannisella suklainen tenori. Yleensä pääroolin pariskunnasta toinen vie show’n: tämä (oikean elämänkin) pariskunta osaa nostaa toista esille kun tarve vaatii, ja ottaa oman tilansa ammattitaidolla ja karismalla, kun se annetaan. Tuloksena on valloittavaa synergiaa. Jos muut roolit ovatkin upeita lisiä juonenkaareen, näiden kahden yhteistyö on koko musikaalin selkäranka.

Tero Koposen Sebastian on charmikas selkärangaton, jonka rooli eräänlaisena omituisena Amor-kerubina on viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Tuukka Leppäsen Skuutti (minä kyllä muistelen roolia vieläkin Joonas-nimisenä) on huvittava alusta loppuun: näyttää että musikaalikonkari nauttii hölmöilystä vakavampien roolien lomassa. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Kiero ja Liero ovat ihan kiemurteleviä, koreografiassaan ja musiikillaan, ja muistuttivat siitä, että selkäpiitä karmivin tulos saadaan kun laitetaan kaksi tenoria duettoon. Sillein hyvällä tavalla! Tuomas Uusitalon kokki on kakkosnäytöksen oma näytelmä-näytelmän-sisällä, eikä maanisen sadistin käkätys lavalla lopu ennen kuin jokainen yleisössä nauraa, itselleen ja koko yhteiskunnalle. Nauru on kauhunsekaista tunnistusta, ja takaraivoissa nalkuttaa syyllisyys ruokateollisuudesta, merien ylikalastuksesta, ilmastonmuutoksesta. Nyt jäi lohisoppa tältä viikolta syömättä: tein kasviskeittoa. Mikko Vihman Triton on vähän pehmennetympi versio elokuvan ankarasta isästä, ja on myönnettävä, että koko musikaalin komeasti laulava Vihma on myös silmänruokaa paljaine rintakehineen.

merenneito6-1600x1067

Ja sitten on tämä diiva, tämä unelmayhteiskunnan liukertava loinen, tämä kaikkien erilaisten nuorien esikuva: Ursula, jota Ulla Tapanista juuri sopivasti kanavoiva Sanna Saarijärvi upeasti tulkitsee, ja varastaa huomion samalla tavalla kuin Ursula Arielin luottamuksen. Ursulan lipuessa etulavalle, vannon että näin aikuistenkin kavahtavan vähän taaksepäin. Ursulan lonkeroilla on kahdeksan, öh, lonkeroitsijaa? jotka elävät myös mukana: voikin sanoa, että lava-Ursulalla on kirjaimellisesti yhdeksän ihmisen pokka ja itseluottamus takanaan. Ursulan upea toteutus on todellista liveteatterin taikaa, ja on todella vaikeaa olla hyvillään siitä, että tämä komeus hukkuu tappioon näytelmän loppupuolella. Plus vielä Saarijärven upea laulu! Voisiko Ursula saada oman spin off-musikaalinsa? Tai vaikka talk shown?

Erityisesti mieltäni ilahdutti tässä tuotannossa myös Arielin siskot, eli näytelmän naispuolinen ensemble. Leidit soivat yhteen upeasti, ja heidän yhteinen kemiansa sekä sointinsa on hyvän mielen resepti, joka ansaitsee lisää mahdollisuuksia. Miksei musikaaleissa ole enemmän naisensemblenumeroita?

Kaiken kaikkiaan lähdin teatterilta hymy huulilla ja tutut laulut päässäni soiden. Vaikka kieltämättä, sanoitukset olivat niitä 90-luvun helmiä: ”Simpukat jammaa, ei muista mammaa. Aalloissa siis!”

Kenelle: lapsille ja lapsenmielisille (ja ehkä niille kyynisille kolmivitosillekin)

Älä katso jos: sinulla ei ole lapsuusmuistoja tai mielikuvitusta

Lähettäkää minulle esityksien jälkeen: pari lokkikenkiä, kiitos.

 

Kaasua, Komisario Palmu – HKT

kaasua-palmu23

Kuvassa: Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta, Kari Väänänen – Kuva © Harri Hinkka

Itsenäisyyspäivän aaton näytös on lähes loppuunmyyty. Yleisössä näkyy lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, helsinkiläisiä ja kaltaisiani ulkopaikkakuntalaisia. Kaikki ovat kokoontuneet pyhän riitin, Waltarin komisario Palmun, todistajiksi, ja odotukset ovat korkealla, ovathan kaikki heistä nähneet elokuvaversion niin monet kerrat.

Paitsi minä. Moni Helsingin kaupunginteatterin Kaasua, komisario Palmu!-näytelmän arvostelijat lähtevät normalisoivasta oletuksesta, että KAIKKI,  poikkeuksena kenties lapsiyleisö, ovat nähneet Kassilan elokuvan niin, että osaavat repliikitkin ulkoa ja väkisinkin vertaavat nyt tätä näytöstä elokuvaan. Arvon Suomen kansa. Tässä teille ihan paljasjalkainen suomalainen, joka ei ole nähnyt elokuvaa kuin kaksi kertaa elämänsä aikana, toisen kerran juuri näytelmän jälkeen Yle Areenasta. Ja kuulkaas tätä: suomalaisuuteni ei ole kärsinyt tästä kulttuurisesta puutteesta.

Kerronpa sen sijaan eräästä suomalaisesta kulttuurisesta legendasta. Hänen nimensä on Kari Väänänen. Taiteilija Väänänen on uurastanut suomalaisen kulttuurin saralla vuosikymmeniä, viimeiset seitsemäntoista vuotta lähinnä television alalla. Hänen viimeisin saagansa, Taivaan tulet, herätti omassa perheessäni lähes uskonnollisen seuraamisen innon, ja varsinkin komisario Junnin (Väänänen itte) jupinoille naureskellaan vieläkin. Kuvitelkaa siis, kun tämä lapsuuteni ja aikuisikäni, koko perheeni idoli nousee lavalle nimenomaan komisario Palmun roolissa ja ärisee puhelimeen niin tutun kuuloisesti. Niin paljon sarja tarkoitti nimenomaan pohjoiselle suomalaisuudelle, että hattua on nostettava myös tässä yhteydessä. Toki Väänäsen Palmu on paljon fiksumpi mitä Junni; hahmoissa on kuitenkin paljon samaa. Maanläheisyys, oikeudenmukaisuus, jämptiys, myöskin jääräpäisyys. Palmu taitaa vaan puhua vähemmän. Väänäsen karisma kuitenkin loistaa kuin valo pimeän kaamoksen keskellä, palaa tasaisesti kuin leirinuotio, ja jättää hymyn katsojan kasvoille. Jotain upeaa on nyt nähty, livenä.

Se mitä Taivaan tulet oli Pohjois-Suomelle (tai mitä Vares on Turulle), sitä Palmu on ollut Helsingille. Mikä siis sopivampaa kuin nähdä Palmun paluu nimenomaan Helsingin uusittuun kaupunginteatteriin. Uusittu on myös näytelmän tunkkaisempaa kulttuuriperinnettä. Naisrooleissa on oikeasti joku syvempi idea: tytärpuoli (Sara Paasikoski) ei ole pelkkä niiskuttaja, jazz-laulaja (raikas Vuokko Hovatta) ei ole pelkkä tyhjäsieluinen hupakko. Heikki Ranta ja Petrus Kähkönen vetävät myös mainiot roolisuoritukset etsivinä Virta ja Kokki. Suurimman remontin rooliinsa on kuitenkin saanut Kurt Kuurna (Miiko Toiviainen), näytelmän rutjake. Jos Kuurna on joskus edustanut kaikkia suomalaisen mieheysihanteen kääntöpuolia (homoseksuaali, alkoholisti ja huumehummailija, yläluokkainen snobi, tyhjäntoimittaja, modernistinen taiteilija, muuten vain rasvainen nilkki), hahmoa lähestytään paljon reilummassa valossa koskematta itse juoneen.

Nyt pitää olla hiukan varovainen. Kymmenen vuotta sitten nimittäin olin samoilla harrastajalavoilla kuin Toiviainen, ja tunnen hänen henkilökohtaisen tarinansa sieltä erään oululaisen lukion teatteriryhmän haaveilijoista erääksi Suomen teatterikunnan nousevaksi tähdeksi. Mutta väitän silti, etten ole puolueellinen, kun sanon, että Toiviainen varastaa koko show’n lavasäteilyllään. Kuurnan rooli on toki dynaaminen, leiskuva ja teatraalinen, ja siksi sopii kuin nakutettu musikaaleihin erikoistuneelle Toiviaiselle. Silti, jotain erikoista täytyy olla myös siinä, että kun Kuurna astuu lavalle, käytännössä kaikki muut lavalla olijat unohtuvat taustalle, konkarinäyttelijätkin. Eikä kyseessä enää ole ”se sairas omituinen homohahmo” jota on saatu katsella 1960-luvulla tehdyssä elokuvaversiossa; ei, kyseessä on syvemmäksi uurrettu kuvaus ihmisestä, joka on täysin sinut itsensä kanssa ja löytää motivaationsa jostain ihan muusta kuin itseinhosta tai sisäisestä homofobiasta (kyllä, Kassilan elokuvan version Kuurna on sekä homoseksuaali että homofoobikko, siitäpä hahmon itseinho ja motivaatio tekoihinsa). Käsikirjoituksesta on jätetty kaikki väsyttävä vihjailu siihen, kuinka yhteiskunta ei hyväksy Kuurnan seksuaalisuutta koska se on ”moraalisesti” pahaa tai luonnotonta; sen sijaan käsitellään ohimennen yhteiskunnan nurjempaa, suvaitsematonta puolta. Kuurna sanoo suoraan Palmulle: ”Minunlaiseni mies ei voi joutua vankilaan.” Kauhun ilme Kuurnan kiinniotossa näyttäytyykin täten ihan uudessa valossa.

Akateemikon on niin helppoa tarttua näihin syvemmän pään teemoihin. Tarkoitus ei kuitenkaan ole antaa kuvaa näytelmästä pelkästään ryppyotsaisena; päin vastoin, näytelmä on pirskahteleva ja spontaanisti etenevä kokonaisuus, jonka yhteyttä yleisöön lisää mm. lavalle tuotu jazz-bändi, joka seuraa näytelmän etenemistä kuin hai laivaa. Instrumentit sekä lavalla tuotetut foley-ääniefektit tuovat näytelmään elokuvamaista läheisyyden tunnetta, joka samalla toimii sekä itserefleksiivisenä teatterina, joka ei peittele tekniikoitaan, että jopa ystävällisenä silmäniskuna elokuvan ilmaisumuotoja kohtaan. Lisähuumoria saadaan näistä ääniefekteistä mm. pitkittämällä pastilliaskin ääntä juuri niin pitkäksi kuin pastilliaskin ääntä voi venyttää. Näytelmä tehdään jopa viseraaliseksi: Michel Chionin termein, lavalla muodostetaan ”audiovisuaalinen sopimus” jossa äänet tekevät nähdyn todellisemmaksi, enemmän lähestyttävämmäksi, enemmän ymmärrettäviksi kuin ilman niitä. Näytelmä saa uuden tason, jonka voi tuntea jopa kehossa asti. Lavaa käytetään kekseliäästi, seinille projisoidut elokuvalliset livekohtaukset luovat myös oman intiimin tunnelmansa. Myös jazz-numerot, joilla näytelmä lipsuu ajoittain musikaalin puolelle, piristävät mukavasti sanailukavalkadia. Varsinkin kuulustelukohtauksen scat-soolot on loistava oivallus. Mikä tahansa tekosyy riittää, että pääsee kuulemaan Tuukka Leppäsen suklaaäänistä laulua; eipä tässä häviä myöskään Toiviainen. Hovatan ihana jazz-ääni vie myös mukanaan valoisampiin maisemiin täältä kaamoksen keskeltä. Melkein harmittaa, ettei Kähkönen laula; toisaalta, sitä varten on Kinky Boots. (Menkää katsomaan sekin jos lippuja on vielä; mielipiteitäni Kinkkarista täällä.)

En tiedä, suosittelenko tätä Palmua vannoutuneille Kassilan elokuvan ystäville. Eroja on kyllä löydettävissä, ja jotkut niistä voi tuntua jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä, Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään Kristian Smedsin Tuntemattoman tasoinen uudelleenkirjoitus: yhtään muumimammaa ei näytelmässä murhata. Kalmaksi jää vain ja ainoastaan ahdasmielisyys.

Suosittelen näytelmää, jos: 1. et ole nähnyt Väänästä lavalla, 2. et jaksa homofobiaa lavalla, 3. nautit spontaaneista musikaalinumeroista, 4. nautit Brechtiläisestä teatterituotannosta, 5. Helsinki on lempikaupunkisi.

En suosittele näytelmää, jos: 1. musikaalinumerot tai äkilliset ääniefektit ovat pahinta mitä tiedät, 2. jos mielestäsi Kuurnan pitää pysyä friikkinä, 3. jos et jaksa seurata dialogia, 4. jos pidät kaatuiluhuumorista, 5. jos etsit syviä liikutuksen hetkiä.

PS: Kuurnasta on tässä versiossa tullut kubisti eikä surrealisti. Hashtag #justsaying .

Juhlapuhe: Madetojan musiikkilukion alumnien tervehdys 50-v. juhlagaalassa

5.11.2018

Arvoisat Madetojan musiikkilukion henkilökunta, opiskelijat ja alumnit

Olen saanut kunnian pitää pienen tervehdyksen alumnien edustajana tässä hienossa tilaisuudessa. Olemme jo nähneet upean konsertin, jossa mennyt ja nykyisyys kohtaavat, ja haluan esittää kiitokseni kaikille esiintyjille. Todistatte sitä, kuinka paitsi suomalainen satavuotias musiikkikasvatus, myös Madetojan ”tähtitehdas” toimii oikein käytännössä.

Tämä puhe koskee ensinnäkin teitä, nykyiset Madetojan opiskelijat, jotka elätte koulun arjessa tänäänkin. Teidän mielestänne tämä puhe saattaa olla sentimentaalinen ja ylitsepursuava, yli-ikäisen naisen muisteloita ajasta, josta te ette tiedä mitään. Mutta te tiedätte jo nyt, miksi tämä koulu järjestää tällaiset juhlat, kun käy ilmi, että meidän perustamisestamme on kulunut viisikymmentä vuotta. Te olette jo huomanneet, mistä on kyse. Kyse on äänestä. Siitä, että teillä on ääni, ja te löydätte sen täällä, ja saatte käyttää sitä täällä. Teidän pitää käyttää sitä täällä. Ja te tulette oppimaan, että teidän täytyy käyttää sitä myös tulevaisuudessa. Teillä on ääni, ja sitä tulee käyttää omaksi hyväksenne, toisten hyväksi, ja eritoten niiden, keiden ääntä ei kuulu. Teidän tulee olla kahta äänekkäämpiä, jos huomaatte, että jokin ääni ei kuulu, tai kun huomaatte, että jokin ääni yritetään hiljentää. Teidän hommanne on nostaa sellainen metakka että opettajilla menee hermot teidän kanssanne. Teidän tehtävänne on pitää ääntä, niin että yhteiset asiat pysyvät hyvinä, ja että yhtäkään meistä ei hiljennetä.

Toisekseen puhuttelen arvoisia Madetojan alumneja. Teitä, jotka nyt katselitte näitä nykyisiä opiskelijoita ja mietitte, ettette takuulla itse ole koskaan ollut noin nuoria. Paitsi että, kyllä me ollaan oltu juuri noin nuoria. Itse näen unia siitä jatkuvasti, kuinka ne lukiossa tavatut ja sittemmin eri teille joutuneet tutut ihmiset ovat ikuisesti kahdeksantoistavuotiaita. Mekin pysymme samanikäisinä noissa unissa, noissa muistikuvissa. Tulipa mitä tahansa, täällä asuu meidän kaikkien nuoruus, ja tänne se myös jää. Mutta me emme jää; en edes minä, jolla kesti melkein kymmenen vuotta irtaantua tästä paikasta, joka tuntui heti kodilta. Meistä tuli äänekkäitä, meistä tuli monia. Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä ja Anssi Kelan kliseitä lainaavia tutkijoita. Meistä tuli myös tähtiä. Meidän ääniä kuulee kaikkialla: oopperataloissa, filharmonioissa, Tavastialla, yliopiston luennoilla, esimieskursseilla, eduskunnassa, talk show-ohjelmissa, reality-ohjelmissa, paikallispolitiikassa, lehdistön palstoilla, Vauva.fi-palstoilla, urheilukentillä ja teatterinäyttämöillä. Ja meidät tunnistaa helposti. Me olemme niitä, jotka alkavat hytkyä mukana, kun soi Bohemian Rhapsodyn kitarasoolo; niitä, jotka sanovat “joo, ja sitten” kun töissä ehdotetaan jotain vähänkin korkealentoisempaa; niitä, jotka tekevät ennen kuin kyselevät, että kuka tekee ja miten ja miksi kukaan tekisi.

Itse olen tullut koululle kahden eepokin risteyksessä, rehtori Hanna Yli-Luukon kaksikymmenvuotisen uran viimeiselle vuodelle. Minun aikanani eläkkeelle jäivät myös Markku ja Marjatta Jounela sekä Turo Manninen. Neljä suurta hahmoa, joista tietenkin Jounelan Markku tervehti uusia opiskelijoita kuuluisalla “Madetojan henki”-puheellaan, joka on tuttu monille vanhemmille opiskelijoille. Käyttäkää tervettä järkeä, hän sanoi, ja katsoi tuimasti silmiin. Se on meille jäänyt perinnöksi. Pitkät ovat perinteet nyt myös Johanna Kemppaisen kaudella, jossa korostetaan muita hyveitä, kuten muun muassa r, p, ts ja k-konsonanttien syljentää mitä itse kutsun niin sanotuksi Aleksis Kivi-pedagogiikaksi, norsun kääntämisiä ja abiturienttipoikien vessatansseja, mutta toki aina myös puhdasta intoa musiikkiin, nuorten tekemiseen ja osaamiseen, sekä uskoa siihen, että kaikki lopulta aina onnistuu, jos ja kun ei anna periksi. Mutta siihenkään ei vielä kaikkiaan kiteydy Madetojan henki. Pelkkä terveen järjen, luovuuden ja peräänantamattomuuden yhdistelmä ei riitä.

Mikä se siis on, se Madetojan henki?

Tuntuu oudolta kysyä sitä keneltäkään muulta kuin upeilta opettajilta, joita puhuttelen puheessani viimeisinä. Vaikka opiskelijat ovat tietenkin lukiomme edellytys, he kuitenkin viettävät verrattain lyhyen ajan koulun parissa. Kolme, neljä vuotta. Mitä se tarkoittaa sen rinnalla, kun opettaja nousee joka harmaa marraskuuaamu kahdeksaksi luennoimaan puoliunisille teini-ikäisille, vuodesta toiseen, joskus vuosikymmeniä, opettaakseen heille itsenäistä ajattelua, mutta myös sitä, ettei itsenäinen ajattelu ole yhteisen tekemisen vihollinen? Me saatamme olla niitä, jotka kannamme Madetojan henkeä eteenpäin, mutta kyllä se olette te, rakkaat opettajat, joista se syntyy. Teiltä opimme sen tärkeimmän, mitä Madetojan henkeen kuuluu. Korkean tason vaatiminen omassa työssä ja myös opiskelijoilta. Oman tekemiseen uskominen ja työstä nauttiminen. Toverin, opiskelijan, tai entisen opiskelijan vilpitön ja aito kannustaminen, kun he onnistuvat, ja toki omien saavutusten juhliminen. Yhdessä tekemisen ilo ja itsenäisen työn palkitsevuus, kun puskee aina vähän enemmän eteenpäin. Sitä, että viisisataa ääntä, jotka ovat samalla nuotilla, kumoavat mitkä tahansa, esimerkiksi nyt vaikka neljätoista ääntä, jotka esimerkiksi vaikka jossain hallituksessa päättävät, että erityislukioiden asema ei muka rikasta meidän kaikkien kulttuurielämää nykyään jopa globaalilla tasolla, vaan ne nyt taas kerran yritetään lakkauttaa. Teistä kumpuaa se esimerkki, jota me kaikki seuraamme. On vain ja ainoastaan teidän ansiotanne, että Madetoja on sitä, mitä se on. Se, että uusille opiskelijoille sanotaan alusta asti, että he saavat olla juuri sitä mitä ovat, ja että he ovat arvokkaita juuri omina itsenään, että te uskotte meihin ja puskette meitä eteenpäin omilla vahvuuksillamme, merkitsee paljon läpi elämän. Se on teille iso vastuu, mutta koko tänä aikana, kun olen pystynyt kanssanne tekemään töitä myös entisen opiskelijan roolissa, te ette ikinä näytä valittavan. Päinvastoin. En ole nähnyt mitään muuta kuin aitoa työstänne nauttimista. Se jos mikä on arvokasta, paitsi opiskelijoille, myös minulle itselleni, nähdä. Kiitos, että jaksatte nousta aamukahdeksalta luennoimaan opiskelijoille derivaatoista, konsukiepreistä, fuugatekniikoista ja veriryhmistä. Koska he vuorostaan heräävät kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja näkevät unta niistä luennoistanne, ja toivovat että pääsisivät vielä yhdelle mukaan.

Leevi Madetoja olisi ylpeä meistä kaikista, kansainvälisistä tähdistä aina kaupan kassahenkilöihin. Tämä on meidän kaikkien tarina, ja meillä kaikilla on ollut rooli, ääni, sen muokkaamisessa. Ja niin kuin Amadeus-elokuvassa sanotaan: ota yksikin ääni pois, ja se muuttaa koko harmonian. Onneksi olkoon, Madetojan musiikkilukio, ja lämmin kiitos.

Anna-Elena Pääkkölä

Taylor Swift: Look What You Made Me Do

Taylor Swiftin oikeusjutusta ällöä lääppijää kohtaan on kuullut jokainen itseään kunnioittava populaarimusiikin tutkija ja feministi. Yhden dollarin symbolinen korvaus onkin ehkä yksi cooleimpia asioita, mitä Swiftin jutusta poimisin esille: kyse ei ole rahasta, vaan siitä, että ällöydestä rangaistaan julkisesti, ja että naisella on oikeus määrätä, kuka hänen vartaloaan koskettaa. Swiftin juttu ei ole ainoa vireillä oleva pahoinpitelysyyte: itse odotan kärsivällisesti, miten Keshan juttu etenee. Keshan tapaus vaikuttaakin paljon kinkkisemmältä.

Siksi onkin mukavaa todistaa edes yhtä voittoisaa juttua. Swiftin musiikkivideo Look What You Made Me Do tuli ulos hiljattain, eikä petä faneja tai seuraajia siinä, että se on korkean tason musiikkivideo, jossa Swift antaa mietteidensä kuulua, vaikkakin toisena kehyksenä videossa on syvä itserefleksiivisyys, jopa kenties pienoinen itseparodiointi.

Kauhuelokuva-aloituksella aloittava musiikkivideo zoomaa hautakiveen, jossa lukee, ”tässä lepää Taylor Swiftin maine”. Haudasta hyppää zombie-Swift, joka laulaa ensimmäisen säkeistön suoraan kohti kameraa ja katsojia: ”I don’t like your little games”, ja oikaisee käden liikkeellä hautakivet suoriksi. Moni artikkeli on jo käynyt läpi musiikkivideon symboliikkaa, ja osa juhlistaa videota Swiftin voiton kuvastajana, mutta omasta mielestäni tämä on osa lehdistön roolia tähden narratiivin rakentamisessa enemmänkin kuin kriittinen kommentti. On muistettava, ettei näitä musiikkivideoita tällä skaalalla tehdä ihan päivässä, viikossa tai parissakaan: itse luulenkin, että videon storyboard (ja biisi itsessään) oli kirjoitettu jo ennen kuin oikeusjutun tulos oli selvillä. Nythän jokainen symboli musiikkivideossa juhlistaa Swiftin voittoa, mutta jos videon katsoo ”what if”-silmillä, mitä jos hän olisi hävinnyt-ajatuksella, jo musiikkivideon alku osoittaa, että videolla rakennetaan voimauttavaa viestiä kaikille, jotka ovat kärsineet maineen menetyksestä, mukaan lukien Swiftille (ja hänen tähtipersoonalleen) itselleen.

B-osa on nopeampi sanarytmeiltään, ääni on tuplattu oktaaveissa. Swift istuu valtaistuimella, ja käärmeet luikertelevat hänen jaloissaan, yksi tarjoillen Swiftille teetä. Meduusa-tyyppinen symboliikka sekä Eeva paratiisissa-ajattelu lienevät kommentteja siihen, miten Swift päästi ”helvetin irti” kohdatessaan musiikkimaailman seksismin ja teki osansa naisten aseman parantamisessa, mikä toki herätti usealla taholla kritiikkiä. Näinhän se menee: altavastaajan valitus mitätöidään mustamaalaamalla. Swift kuitenkin laulaa: I got smart at the nick of time, viisastuin yhdennellätoista hetkellä. Eeva ja Meduusa muuttuvat feministisiksi valtasymboleiksi: teko ei ollut virhe, vaan tarvitun muutoksen alku.

Kertosäe on kiehtova. Sen sijaan, että kertsin perinteinen ”meluisin” komppiryhmä valloittaisi biisin, kuulemmekin drop-outin: lähes kaikki instrumentit katoavat, ja jäljelle jää vain Swiftin rytminen ”ooh, look what you made me do, look what you made me do” sekä riisuttu rytmikomppi. Toki tässä kohtaa on myös kommentti Swiftin ikuista nemesistä, Katy Perryä, kohtaan, mutta kiehtovampi on symboliikka, miten Swift kolaroi auton, muttei vahingoitu, vaan poseeraa edelleen yleisölle Grammy-palkinto kädessään. Kertsi muuten muistuttaa Studio Killersin Ode to the Bouncer-biisin säkeistöosia:

Videolta löytyy myös söpöyden ja tyttömäisyyden teemoja, mutta Swift pistää ne järjestykseen uudella, hiphop-maisella äänimaailmalla ja tummilla vaatteilla sekä tummemmalla meikillä, kun mitä olemme ennen nähneet. Samalla tavalla kuin Suicide Squadin Harvey Quinnin tapauksessa, tyttömäisyys ja (lievästi psykopaattinen) voima on yhdistetty uudeksi, voimakkaaksi naiseudeksi (vaikkei ongelmattomasti kummassakaan tapauksessa; tässä Quinnin tapauksesta).

Lähteepä Swift myös sadomasokismi-väritteisen kink-muodin pariin toisessa B-osiossa, jossa hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja ohjeistaa mallinukkekuuntelijoitaan. Lieneekö yhteistyö Fifty Shades Darker-musiikin parissa jättänyt jälkiä?

Kiehtova on myös yhteistyö miestanssijoiden kanssa kakkoskertsistä eteenpäin. Oli heidän symboliikkansa mikä tahansa, minusta on mielenkiintoista että tähän valittiin miestanssijoita eikä naistanssijoita, kuten esim. Beyoncé teki Formation-musavideollaan. Kun Beyoncén kritiikki koskee nimenomaan naisia, mihin Swiftin kritiikki viittaa?

Biisin visuaalinen intertekstuaalisuus kohoaa huippuunsa biisin C-osiossa, jossa Swift laulaa omien entisten alter egojensa muodostaman kasan päällä. Vähintään tässä vaiheessa tehdään pesäeroa selväksi: Swiftin muusikkoura on menossa tummempaan suuntaan. Silti, Swiftin muusikkous on aina perustunut syvään henkilökohtaisuuteen, eikä tälle näy musiikkivideon perusteella muutosta näkyvän. Kyseessä on siis fiksu muutos: konsepti pitää vaikka sävyt muuttuvat. Odotan innolla Swiftin uutta lukua, vaikken tähän asti mikään yli-innokas fani ole ollutkaan.

Trauma, surrealismi ja seksi: The Ring Finger (2005)

Katsoin tässä taannoin tutkimukseeni liittyen elokuvan The Ring Finger (L’Annulaire, 2015). Elokuvassa nainen traumatisoituu loukattuaan vasemman käden nimettömän, ja pyrkii uusiin töihin mysteerisen balsamoijan sihteeriksi. Näiden välille kehittyy sitten käsin kosketeltava seksuaalinen lataus, joka purkautuu sitten moniselitteiseen loppukohtaukseen.

Elokuva on tunnelmaltaan vangitseva, mutta ei anna mitään selviä vastauksia, mitä itse asiassa elokuvassa tapahtuu. Nainen, Iris (Olga Kurylenko), kokee olevansa jotenkin viallinen loukattuaan sormensa tehtaan soodapulloon, ja lähtee (kenties symboliselle) matkalle, jonka päässä odottaa nimettömäksi jäävän tiedemiehen (Marc Barbé) hieman pelonsekainen hahmo. Iris yrittää päästä miehen intiimiin tutkimuslaboratorioon, johon hän päästää nuoren tytön muttei Iristä. Tiedemies selittää, että vain säilöttävät kohteet pääsevät sisään; Iris päättää nähtävästi säilöä vasemman nimettömänsä, ”sormussormensa” joka aikaisemmin loukkaantui. Viimeisessä kohtauksessa Iris riisuu kengät, jotka tiedemies on hänelle ostanut ja joista Iristä jatkuvasti varoitetaan tarkoittavan tiedemiehen omistusta, ja astuu kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Onko huone laboratorio? Alakerran ulko-ovi? Vastausta ei anneta.

Pariskunnan tarinan ensimmäiset hetket kuulostavat kovasti Secretary-elokuvan alkua. Traumatisoitunut Lee pestataan lakimies Greyn (ei Christian Greyn!) sihteeriksi, ja heidän välisensä sadomasokistinen suhde toimii Leen toipumisen välineenä. Iriksen tarina ei tunnu olevan yhtä voimauttava. Koko tarinan voisi lukea symbolina masennukselle: tiedemies symbolisoi kuolemaa, ajan pysäyttämistä balsamoinnin kautta. Lisäksi Iris asuu samassa asunnossa komean miehen kanssa, muttei koskaan onnistu tapaamaan tätä, yrityksistä huolimatta. Iriksellä ei ole kontaktia ympäröivään maailmaan, vaan pakenee jatkuvasti surrealistiseen kartanoon (masennus), jossa Sinipartamainen tiedemies (kuolema) kokoaa surevia, jotka tuovat esineitä säilöttäväksi, että he pääsevät prosessissaan eteenpäin (irti päästäminen). Jääkin katsojan vastuulle päättää, miten Iriksen käy: tapaako hän valaistussa huoneessa tiedemiehen ja tekee täten symbolisen itsemurhan, vai astuuko hän vapauteen, jättäen tiedemiehen ostamat kengät taakseen, löytäen uuden elämän?

Elokuvan musiikki on myös suuressa asemassa elokuvassa. Musiikin on säveltänyt Portishead-yhtyeen Beth Gibbons, ja tunnelmallinen synthpop-vaikutteinen musiikki maalaa Iriksen matkan satumaiseksi, silti hieman Lynch-maiseksi, maailmasta irtautuneeksi tarinaksi. Erityistä huomiota herätti mm. nokkahuiluteema, joka ”pied piper”-tyylisesti viettelee Iriksen kohti kartanoa ensimmäistä kertaa. Gibbons laulaa myös itse muutaman laulun elokuvan aikana, kenties näyttäen Iriksen ajatuksia, mutta toisaalta pitäen lyriikat tarpeeksi kaukana juonen tapahtumista, että Iriksen traumatisoitunut mieli ei tule tarpeeksi tutuksi, että katsoja voisi päätellä, minkä valinnan Iris lopuksi tekee. Elokuva on kiehtova seksuaalisuuden, kehollisuuden ja trauman kuvaus, mutta sadomasokistisen suhteen kuvaajana elokuva ei yllä Secretaryn tasolle. Tiedemiehen hahmo jää pelottavaksi ja karmivaksi, eikä kasva aidoksi henkilöhahmoksi, toisin kuin James Spaderin esittämä Herra Grey; Iris ja Lee toisaalta ovat samantapaisia, traumatisoituneita introvertteja jotka löytävät motivaatiota kasvuun seksuaalisuuden, kehollisuuden ja mielihyvän kokemuksien kautta.

Alta pois, feministi tulee: WonderWoman (2017)

Tästä on kuhistu feministipalstoilla jo pitkään. Odotettu on sitäkin kauemmin. Ensimmäinen supersankarielokuva, jonka pääosassa on naishahmo, sai pitkästä aikaa ansaitsemansa kohtelun: Ihmenainen Diana (Gal Gadot), puoliksi jumala, puoliksi amatsooni, mättää huolella pahiksia turpaan samalla kun kannattaa rauhaa ja rakkautta. Elokuva ei kuitenkaan sorru kierrättämään tätä konfliktista ratkaisua näin mustavalkoisesti kovin pitkään: ihmisyydestä käydään pitkä filosofinen pohdinta, joka kulminoituu toteamukseen, että vaikka ihmiskunta joskus valitsee pahan, silti voidaan uskoa hyvän voittoon.

En malta olla aloittamatta elokuvan ensimmäisistä hetkistä, jossa nuori Diana katselee amatsoonien sotaharjoituksia etäältä. Ensinnäkin nämä koreografiat ovat upeita, eivät sorru naisruumiiin fetisointiin tai toiseuttamiseen, vaan näyttävät akrobaattisuudessaan ja kekseliäisyydessään tuoreilta ja taitavilta. Mutta minun sydämeni vie tuo pikkuinen tyttö, joka aivan tosissaan alkaa matkia vanhempien naisten eleitä, silmissään päättäväinen katse: minäkin aion tehdä joskus tuota. Mitä olisinkaan antanut, että olisin nähnyt tämän elokuvan samassa iässä kuin tuo pikkutyttö!

Wonder Womanin musiikki on mainittava myös erikseen. Vaikka pitkälti Rupert Gregson-Williamsin musiikki luottaa tunnelmoiviin sinfonisiin jousimassoihin, hän silti välttää suurimmat melankoliakliseet ja tekee Dianasta syvästi kokevan hahmon. Onneksi kuitenkin Gregson-Williams ymmärsi jättää Hans Zimmerin taisteluteeman (Batman vs. Superman-leffasta) Dianan taistelukohtauksia varten, näin komeaa kitarasoundia ei ole kuultu koskaan naissupersankarin teemana.

7/8-rytmi lienee muuten nyökkäys 90-luvun Xenan teemaan. Pois on kuitenkin jätetty orientalistinen instrumenttivalinta:

Miksei action-musa muutenkin nojaisi 7/8-perinteeseen, onpa sitä (ryöstö-)viljelty Doctor Who’n uusissa jaksoissakin, etenkin Matt Smithin kaudella:

Mieshahmot elokuvassa eivät myöskään jää pelkiksi komistuksiksi tai koomisiksi elementeiksi. Vaikka Dianan mukaan lyöttäytyy rhettbutlermainen Steven (Chris Pine) sekä kolme muskettisoturia/Stoogesia, kaikista hahmoista löytyy monia tasoja, sodan arpia. Yksikään ei ole täydellisen hyvä tai paha. Pahishahmot sen sijaan ovat vain ja ainoastaan pahoja: tohtori Myrkky (Elena Anaya), naiskemisti joka on ottanut elämäntehtäväkseen tappaa suurin osa maailman ihmisistä, ei saa mitään motivaatiota taakseen ja jääkin kiinnostavaksi mysteerihahmoksi: mikä oli hänen arpensa tarina? Miksi hän haluaa tappaa? Kuka hän on?

Erikseen täytyy vielä mainita elokuvan monipuolisuus. Kankaalla nähdään monenlaisia, ikäisiä ja kokoisia naisia (mm. jumalainen Robin Wright, hauska muttei stereotyyppinen Lucy Davis), sama koskee miehiä. David Thewlis jää melkein statistiksi omassa roolissaan, jonka ainoa juonellinen tarkoitus on voimauttaa Diana, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Gal Gadot varastaa Thewlisin kanssa tehdyt kohtaukset niin täysin, että unohtuu, kumpi näyttelijöistä on konkari.

Elokuva on viihdyttävä ja miellyttää varmasti sekä feministinaisia että supersankarifaneja. Siis molempia, ei pelkästään toista. Siinäpä Wonder Womanin oikea viehätys: se tekee selväksi, että miehinen supersankaruus ei enää ole hyväksyttävä normi, että naiset haluavat omat sankarinsa; toisaalta se ei tee feminismistä peikkoa, joka ärsyttäisi/syyllistäisi/pelottaisi (?) miesväestöä niin, ettei se pysty nauttimaan elokuvasta. Kaikki saavat jotain, ja hyvä niin.

PS: Wonder Womanin feminismistä lisää täällä: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2017/jun/05/why-wonder-woman-is-a-masterpiece-of-subversive-feminism

Tätä aspektia toivoisin joskus näkeväni lisää: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2014/11/wonder-womans-kinky-feminist-roots/380788/