Kaasua, Komisario Palmu – HKT

kaasua-palmu23

Kuvassa: Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta, Kari Väänänen – Kuva © Harri Hinkka

Itsenäisyyspäivän aaton näytös on lähes loppuunmyyty. Yleisössä näkyy lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, helsinkiläisiä ja kaltaisiani ulkopaikkakuntalaisia. Kaikki ovat kokoontuneet pyhän riitin, Waltarin komisario Palmun, todistajiksi, ja odotukset ovat korkealla, ovathan kaikki heistä nähneet elokuvaversion niin monet kerrat.

Paitsi minä. Moni Helsingin kaupunginteatterin Kaasua, komisario Palmu!-näytelmän arvostelijat lähtevät normalisoivasta oletuksesta, että KAIKKI,  poikkeuksena kenties lapsiyleisö, ovat nähneet Kassilan elokuvan niin, että osaavat repliikitkin ulkoa ja väkisinkin vertaavat nyt tätä näytöstä elokuvaan. Arvon Suomen kansa. Tässä teille ihan paljasjalkainen suomalainen, joka ei ole nähnyt elokuvaa kuin kaksi kertaa elämänsä aikana, toisen kerran juuri näytelmän jälkeen Yle Areenasta. Ja kuulkaas tätä: suomalaisuuteni ei ole kärsinyt tästä kulttuurisesta puutteesta.

Kerronpa sen sijaan eräästä suomalaisesta kulttuurisesta legendasta. Hänen nimensä on Kari Väänänen. Taiteilija Väänänen on uurastanut suomalaisen kulttuurin saralla vuosikymmeniä, viimeiset seitsemäntoista vuotta lähinnä television alalla. Hänen viimeisin saagansa, Taivaan tulet, herätti omassa perheessäni lähes uskonnollisen seuraamisen innon, ja varsinkin komisario Junnin (Väänänen itte) jupinoille naureskellaan vieläkin. Kuvitelkaa siis, kun tämä lapsuuteni ja aikuisikäni, koko perheeni idoli nousee lavalle nimenomaan komisario Palmun roolissa ja ärisee puhelimeen niin tutun kuuloisesti. Niin paljon sarja tarkoitti nimenomaan pohjoiselle suomalaisuudelle, että hattua on nostettava myös tässä yhteydessä. Toki Väänäsen Palmu on paljon fiksumpi mitä Junni; hahmoissa on kuitenkin paljon samaa. Maanläheisyys, oikeudenmukaisuus, jämptiys, myöskin jääräpäisyys. Palmu taitaa vaan puhua vähemmän. Väänäsen karisma kuitenkin loistaa kuin valo pimeän kaamoksen keskellä, palaa tasaisesti kuin leirinuotio, ja jättää hymyn katsojan kasvoille. Jotain upeaa on nyt nähty, livenä.

Se mitä Taivaan tulet oli Pohjois-Suomelle (tai mitä Vares on Turulle), sitä Palmu on ollut Helsingille. Mikä siis sopivampaa kuin nähdä Palmun paluu nimenomaan Helsingin uusittuun kaupunginteatteriin. Uusittu on myös näytelmän tunkkaisempaa kulttuuriperinnettä. Naisrooleissa on oikeasti joku syvempi idea: tytärpuoli (Sara Paasikoski) ei ole pelkkä niiskuttaja, jazz-laulaja (raikas Vuokko Hovatta) ei ole pelkkä tyhjäsieluinen hupakko. Heikki Ranta ja Petrus Kähkönen vetävät myös mainiot roolisuoritukset etsivinä Virta ja Kokki. Suurimman remontin rooliinsa on kuitenkin saanut Kurt Kuurna (Miiko Toiviainen), näytelmän rutjake. Jos Kuurna on joskus edustanut kaikkia suomalaisen mieheysihanteen kääntöpuolia (homoseksuaali, alkoholisti ja huumehummailija, yläluokkainen snobi, tyhjäntoimittaja, modernistinen taiteilija, muuten vain rasvainen nilkki), hahmoa lähestytään paljon reilummassa valossa koskematta itse juoneen.

Nyt pitää olla hiukan varovainen. Kymmenen vuotta sitten nimittäin olin samoilla harrastajalavoilla kuin Toiviainen, ja tunnen hänen henkilökohtaisen tarinansa sieltä erään oululaisen lukion teatteriryhmän haaveilijoista erääksi Suomen teatterikunnan nousevaksi tähdeksi. Mutta väitän silti, etten ole puolueellinen, kun sanon, että Toiviainen varastaa koko show’n lavasäteilyllään. Kuurnan rooli on toki dynaaminen, leiskuva ja teatraalinen, ja siksi sopii kuin nakutettu musikaaleihin erikoistuneelle Toiviaiselle. Silti, jotain erikoista täytyy olla myös siinä, että kun Kuurna astuu lavalle, käytännössä kaikki muut lavalla olijat unohtuvat taustalle, konkarinäyttelijätkin. Eikä kyseessä enää ole ”se sairas omituinen homohahmo” jota on saatu katsella 1960-luvulla tehdyssä elokuvaversiossa; ei, kyseessä on syvemmäksi uurrettu kuvaus ihmisestä, joka on täysin sinut itsensä kanssa ja löytää motivaationsa jostain ihan muusta kuin itseinhosta tai sisäisestä homofobiasta (kyllä, Kassilan elokuvan version Kuurna on sekä homoseksuaali että homofoobikko, siitäpä hahmon itseinho ja motivaatio tekoihinsa). Käsikirjoituksesta on jätetty kaikki väsyttävä vihjailu siihen, kuinka yhteiskunta ei hyväksy Kuurnan seksuaalisuutta koska se on ”moraalisesti” pahaa tai luonnotonta; sen sijaan käsitellään ohimennen yhteiskunnan nurjempaa, suvaitsematonta puolta. Kuurna sanoo suoraan Palmulle: ”Minunlaiseni mies ei voi joutua vankilaan.” Kauhun ilme Kuurnan kiinniotossa näyttäytyykin täten ihan uudessa valossa.

Akateemikon on niin helppoa tarttua näihin syvemmän pään teemoihin. Tarkoitus ei kuitenkaan ole antaa kuvaa näytelmästä pelkästään ryppyotsaisena; päin vastoin, näytelmä on pirskahteleva ja spontaanisti etenevä kokonaisuus, jonka yhteyttä yleisöön lisää mm. lavalle tuotu jazz-bändi, joka seuraa näytelmän etenemistä kuin hai laivaa. Instrumentit sekä lavalla tuotetut foley-ääniefektit tuovat näytelmään elokuvamaista läheisyyden tunnetta, joka samalla toimii sekä itserefleksiivisenä teatterina, joka ei peittele tekniikoitaan, että jopa ystävällisenä silmäniskuna elokuvan ilmaisumuotoja kohtaan. Lisähuumoria saadaan näistä ääniefekteistä mm. pitkittämällä pastilliaskin ääntä juuri niin pitkäksi kuin pastilliaskin ääntä voi venyttää. Näytelmä tehdään jopa viseraaliseksi: Michel Chionin termein, lavalla muodostetaan ”audiovisuaalinen sopimus” jossa äänet tekevät nähdyn todellisemmaksi, enemmän lähestyttävämmäksi, enemmän ymmärrettäviksi kuin ilman niitä. Näytelmä saa uuden tason, jonka voi tuntea jopa kehossa asti. Lavaa käytetään kekseliäästi, seinille projisoidut elokuvalliset livekohtaukset luovat myös oman intiimin tunnelmansa. Myös jazz-numerot, joilla näytelmä lipsuu ajoittain musikaalin puolelle, piristävät mukavasti sanailukavalkadia. Varsinkin kuulustelukohtauksen scat-soolot on loistava oivallus. Mikä tahansa tekosyy riittää, että pääsee kuulemaan Tuukka Leppäsen suklaaäänistä laulua; eipä tässä häviä myöskään Toiviainen. Hovatan ihana jazz-ääni vie myös mukanaan valoisampiin maisemiin täältä kaamoksen keskeltä. Melkein harmittaa, ettei Kähkönen laula; toisaalta, sitä varten on Kinky Boots. (Menkää katsomaan sekin jos lippuja on vielä; mielipiteitäni Kinkkarista täällä.)

En tiedä, suosittelenko tätä Palmua vannoutuneille Kassilan elokuvan ystäville. Eroja on kyllä löydettävissä, ja jotkut niistä voi tuntua jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä, Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään Kristian Smedsin Tuntemattoman tasoinen uudelleenkirjoitus: yhtään muumimammaa ei näytelmässä murhata. Kalmaksi jää vain ja ainoastaan ahdasmielisyys.

Suosittelen näytelmää, jos: 1. et ole nähnyt Väänästä lavalla, 2. et jaksa homofobiaa lavalla, 3. nautit spontaaneista musikaalinumeroista, 4. nautit Brechtiläisestä teatterituotannosta, 5. Helsinki on lempikaupunkisi.

En suosittele näytelmää, jos: 1. musikaalinumerot tai äkilliset ääniefektit ovat pahinta mitä tiedät, 2. jos mielestäsi Kuurnan pitää pysyä friikkinä, 3. jos et jaksa seurata dialogia, 4. jos pidät kaatuiluhuumorista, 5. jos etsit syviä liikutuksen hetkiä.

PS: Kuurnasta on tässä versiossa tullut kubisti eikä surrealisti. Hashtag #justsaying .

Mainokset

Juhlapuhe: Madetojan musiikkilukion alumnien tervehdys 50-v. juhlagaalassa

5.11.2018

Arvoisat Madetojan musiikkilukion henkilökunta, opiskelijat ja alumnit

Olen saanut kunnian pitää pienen tervehdyksen alumnien edustajana tässä hienossa tilaisuudessa. Olemme jo nähneet upean konsertin, jossa mennyt ja nykyisyys kohtaavat, ja haluan esittää kiitokseni kaikille esiintyjille. Todistatte sitä, kuinka paitsi suomalainen satavuotias musiikkikasvatus, myös Madetojan ”tähtitehdas” toimii oikein käytännössä.

Tämä puhe koskee ensinnäkin teitä, nykyiset Madetojan opiskelijat, jotka elätte koulun arjessa tänäänkin. Teidän mielestänne tämä puhe saattaa olla sentimentaalinen ja ylitsepursuava, yli-ikäisen naisen muisteloita ajasta, josta te ette tiedä mitään. Mutta te tiedätte jo nyt, miksi tämä koulu järjestää tällaiset juhlat, kun käy ilmi, että meidän perustamisestamme on kulunut viisikymmentä vuotta. Te olette jo huomanneet, mistä on kyse. Kyse on äänestä. Siitä, että teillä on ääni, ja te löydätte sen täällä, ja saatte käyttää sitä täällä. Teidän pitää käyttää sitä täällä. Ja te tulette oppimaan, että teidän täytyy käyttää sitä myös tulevaisuudessa. Teillä on ääni, ja sitä tulee käyttää omaksi hyväksenne, toisten hyväksi, ja eritoten niiden, keiden ääntä ei kuulu. Teidän tulee olla kahta äänekkäämpiä, jos huomaatte, että jokin ääni ei kuulu, tai kun huomaatte, että jokin ääni yritetään hiljentää. Teidän hommanne on nostaa sellainen metakka että opettajilla menee hermot teidän kanssanne. Teidän tehtävänne on pitää ääntä, niin että yhteiset asiat pysyvät hyvinä, ja että yhtäkään meistä ei hiljennetä.

Toisekseen puhuttelen arvoisia Madetojan alumneja. Teitä, jotka nyt katselitte näitä nykyisiä opiskelijoita ja mietitte, ettette takuulla itse ole koskaan ollut noin nuoria. Paitsi että, kyllä me ollaan oltu juuri noin nuoria. Itse näen unia siitä jatkuvasti, kuinka ne lukiossa tavatut ja sittemmin eri teille joutuneet tutut ihmiset ovat ikuisesti kahdeksantoistavuotiaita. Mekin pysymme samanikäisinä noissa unissa, noissa muistikuvissa. Tulipa mitä tahansa, täällä asuu meidän kaikkien nuoruus, ja tänne se myös jää. Mutta me emme jää; en edes minä, jolla kesti melkein kymmenen vuotta irtaantua tästä paikasta, joka tuntui heti kodilta. Meistä tuli äänekkäitä, meistä tuli monia. Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä ja Anssi Kelan kliseitä lainaavia tutkijoita. Meistä tuli myös tähtiä. Meidän ääniä kuulee kaikkialla: oopperataloissa, filharmonioissa, Tavastialla, yliopiston luennoilla, esimieskursseilla, eduskunnassa, talk show-ohjelmissa, reality-ohjelmissa, paikallispolitiikassa, lehdistön palstoilla, Vauva.fi-palstoilla, urheilukentillä ja teatterinäyttämöillä. Ja meidät tunnistaa helposti. Me olemme niitä, jotka alkavat hytkyä mukana, kun soi Bohemian Rhapsodyn kitarasoolo; niitä, jotka sanovat “joo, ja sitten” kun töissä ehdotetaan jotain vähänkin korkealentoisempaa; niitä, jotka tekevät ennen kuin kyselevät, että kuka tekee ja miten ja miksi kukaan tekisi.

Itse olen tullut koululle kahden eepokin risteyksessä, rehtori Hanna Yli-Luukon kaksikymmenvuotisen uran viimeiselle vuodelle. Minun aikanani eläkkeelle jäivät myös Markku ja Marjatta Jounela sekä Turo Manninen. Neljä suurta hahmoa, joista tietenkin Jounelan Markku tervehti uusia opiskelijoita kuuluisalla “Madetojan henki”-puheellaan, joka on tuttu monille vanhemmille opiskelijoille. Käyttäkää tervettä järkeä, hän sanoi, ja katsoi tuimasti silmiin. Se on meille jäänyt perinnöksi. Pitkät ovat perinteet nyt myös Johanna Kemppaisen kaudella, jossa korostetaan muita hyveitä, kuten muun muassa r, p, ts ja k-konsonanttien syljentää mitä itse kutsun niin sanotuksi Aleksis Kivi-pedagogiikaksi, norsun kääntämisiä ja abiturienttipoikien vessatansseja, mutta toki aina myös puhdasta intoa musiikkiin, nuorten tekemiseen ja osaamiseen, sekä uskoa siihen, että kaikki lopulta aina onnistuu, jos ja kun ei anna periksi. Mutta siihenkään ei vielä kaikkiaan kiteydy Madetojan henki. Pelkkä terveen järjen, luovuuden ja peräänantamattomuuden yhdistelmä ei riitä.

Mikä se siis on, se Madetojan henki?

Tuntuu oudolta kysyä sitä keneltäkään muulta kuin upeilta opettajilta, joita puhuttelen puheessani viimeisinä. Vaikka opiskelijat ovat tietenkin lukiomme edellytys, he kuitenkin viettävät verrattain lyhyen ajan koulun parissa. Kolme, neljä vuotta. Mitä se tarkoittaa sen rinnalla, kun opettaja nousee joka harmaa marraskuuaamu kahdeksaksi luennoimaan puoliunisille teini-ikäisille, vuodesta toiseen, joskus vuosikymmeniä, opettaakseen heille itsenäistä ajattelua, mutta myös sitä, ettei itsenäinen ajattelu ole yhteisen tekemisen vihollinen? Me saatamme olla niitä, jotka kannamme Madetojan henkeä eteenpäin, mutta kyllä se olette te, rakkaat opettajat, joista se syntyy. Teiltä opimme sen tärkeimmän, mitä Madetojan henkeen kuuluu. Korkean tason vaatiminen omassa työssä ja myös opiskelijoilta. Oman tekemiseen uskominen ja työstä nauttiminen. Toverin, opiskelijan, tai entisen opiskelijan vilpitön ja aito kannustaminen, kun he onnistuvat, ja toki omien saavutusten juhliminen. Yhdessä tekemisen ilo ja itsenäisen työn palkitsevuus, kun puskee aina vähän enemmän eteenpäin. Sitä, että viisisataa ääntä, jotka ovat samalla nuotilla, kumoavat mitkä tahansa, esimerkiksi nyt vaikka neljätoista ääntä, jotka esimerkiksi vaikka jossain hallituksessa päättävät, että erityislukioiden asema ei muka rikasta meidän kaikkien kulttuurielämää nykyään jopa globaalilla tasolla, vaan ne nyt taas kerran yritetään lakkauttaa. Teistä kumpuaa se esimerkki, jota me kaikki seuraamme. On vain ja ainoastaan teidän ansiotanne, että Madetoja on sitä, mitä se on. Se, että uusille opiskelijoille sanotaan alusta asti, että he saavat olla juuri sitä mitä ovat, ja että he ovat arvokkaita juuri omina itsenään, että te uskotte meihin ja puskette meitä eteenpäin omilla vahvuuksillamme, merkitsee paljon läpi elämän. Se on teille iso vastuu, mutta koko tänä aikana, kun olen pystynyt kanssanne tekemään töitä myös entisen opiskelijan roolissa, te ette ikinä näytä valittavan. Päinvastoin. En ole nähnyt mitään muuta kuin aitoa työstänne nauttimista. Se jos mikä on arvokasta, paitsi opiskelijoille, myös minulle itselleni, nähdä. Kiitos, että jaksatte nousta aamukahdeksalta luennoimaan opiskelijoille derivaatoista, konsukiepreistä, fuugatekniikoista ja veriryhmistä. Koska he vuorostaan heräävät kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja näkevät unta niistä luennoistanne, ja toivovat että pääsisivät vielä yhdelle mukaan.

Leevi Madetoja olisi ylpeä meistä kaikista, kansainvälisistä tähdistä aina kaupan kassahenkilöihin. Tämä on meidän kaikkien tarina, ja meillä kaikilla on ollut rooli, ääni, sen muokkaamisessa. Ja niin kuin Amadeus-elokuvassa sanotaan: ota yksikin ääni pois, ja se muuttaa koko harmonian. Onneksi olkoon, Madetojan musiikkilukio, ja lämmin kiitos.

Anna-Elena Pääkkölä

Taylor Swift: Look What You Made Me Do

Taylor Swiftin oikeusjutusta ällöä lääppijää kohtaan on kuullut jokainen itseään kunnioittava populaarimusiikin tutkija ja feministi. Yhden dollarin symbolinen korvaus onkin ehkä yksi cooleimpia asioita, mitä Swiftin jutusta poimisin esille: kyse ei ole rahasta, vaan siitä, että ällöydestä rangaistaan julkisesti, ja että naisella on oikeus määrätä, kuka hänen vartaloaan koskettaa. Swiftin juttu ei ole ainoa vireillä oleva pahoinpitelysyyte: itse odotan kärsivällisesti, miten Keshan juttu etenee. Keshan tapaus vaikuttaakin paljon kinkkisemmältä.

Siksi onkin mukavaa todistaa edes yhtä voittoisaa juttua. Swiftin musiikkivideo Look What You Made Me Do tuli ulos hiljattain, eikä petä faneja tai seuraajia siinä, että se on korkean tason musiikkivideo, jossa Swift antaa mietteidensä kuulua, vaikkakin toisena kehyksenä videossa on syvä itserefleksiivisyys, jopa kenties pienoinen itseparodiointi.

Kauhuelokuva-aloituksella aloittava musiikkivideo zoomaa hautakiveen, jossa lukee, ”tässä lepää Taylor Swiftin maine”. Haudasta hyppää zombie-Swift, joka laulaa ensimmäisen säkeistön suoraan kohti kameraa ja katsojia: ”I don’t like your little games”, ja oikaisee käden liikkeellä hautakivet suoriksi. Moni artikkeli on jo käynyt läpi musiikkivideon symboliikkaa, ja osa juhlistaa videota Swiftin voiton kuvastajana, mutta omasta mielestäni tämä on osa lehdistön roolia tähden narratiivin rakentamisessa enemmänkin kuin kriittinen kommentti. On muistettava, ettei näitä musiikkivideoita tällä skaalalla tehdä ihan päivässä, viikossa tai parissakaan: itse luulenkin, että videon storyboard (ja biisi itsessään) oli kirjoitettu jo ennen kuin oikeusjutun tulos oli selvillä. Nythän jokainen symboli musiikkivideossa juhlistaa Swiftin voittoa, mutta jos videon katsoo ”what if”-silmillä, mitä jos hän olisi hävinnyt-ajatuksella, jo musiikkivideon alku osoittaa, että videolla rakennetaan voimauttavaa viestiä kaikille, jotka ovat kärsineet maineen menetyksestä, mukaan lukien Swiftille (ja hänen tähtipersoonalleen) itselleen.

B-osa on nopeampi sanarytmeiltään, ääni on tuplattu oktaaveissa. Swift istuu valtaistuimella, ja käärmeet luikertelevat hänen jaloissaan, yksi tarjoillen Swiftille teetä. Meduusa-tyyppinen symboliikka sekä Eeva paratiisissa-ajattelu lienevät kommentteja siihen, miten Swift päästi ”helvetin irti” kohdatessaan musiikkimaailman seksismin ja teki osansa naisten aseman parantamisessa, mikä toki herätti usealla taholla kritiikkiä. Näinhän se menee: altavastaajan valitus mitätöidään mustamaalaamalla. Swift kuitenkin laulaa: I got smart at the nick of time, viisastuin yhdennellätoista hetkellä. Eeva ja Meduusa muuttuvat feministisiksi valtasymboleiksi: teko ei ollut virhe, vaan tarvitun muutoksen alku.

Kertosäe on kiehtova. Sen sijaan, että kertsin perinteinen ”meluisin” komppiryhmä valloittaisi biisin, kuulemmekin drop-outin: lähes kaikki instrumentit katoavat, ja jäljelle jää vain Swiftin rytminen ”ooh, look what you made me do, look what you made me do” sekä riisuttu rytmikomppi. Toki tässä kohtaa on myös kommentti Swiftin ikuista nemesistä, Katy Perryä, kohtaan, mutta kiehtovampi on symboliikka, miten Swift kolaroi auton, muttei vahingoitu, vaan poseeraa edelleen yleisölle Grammy-palkinto kädessään. Kertsi muuten muistuttaa Studio Killersin Ode to the Bouncer-biisin säkeistöosia:

Videolta löytyy myös söpöyden ja tyttömäisyyden teemoja, mutta Swift pistää ne järjestykseen uudella, hiphop-maisella äänimaailmalla ja tummilla vaatteilla sekä tummemmalla meikillä, kun mitä olemme ennen nähneet. Samalla tavalla kuin Suicide Squadin Harvey Quinnin tapauksessa, tyttömäisyys ja (lievästi psykopaattinen) voima on yhdistetty uudeksi, voimakkaaksi naiseudeksi (vaikkei ongelmattomasti kummassakaan tapauksessa; tässä Quinnin tapauksesta).

Lähteepä Swift myös sadomasokismi-väritteisen kink-muodin pariin toisessa B-osiossa, jossa hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja ohjeistaa mallinukkekuuntelijoitaan. Lieneekö yhteistyö Fifty Shades Darker-musiikin parissa jättänyt jälkiä?

Kiehtova on myös yhteistyö miestanssijoiden kanssa kakkoskertsistä eteenpäin. Oli heidän symboliikkansa mikä tahansa, minusta on mielenkiintoista että tähän valittiin miestanssijoita eikä naistanssijoita, kuten esim. Beyoncé teki Formation-musavideollaan. Kun Beyoncén kritiikki koskee nimenomaan naisia, mihin Swiftin kritiikki viittaa?

Biisin visuaalinen intertekstuaalisuus kohoaa huippuunsa biisin C-osiossa, jossa Swift laulaa omien entisten alter egojensa muodostaman kasan päällä. Vähintään tässä vaiheessa tehdään pesäeroa selväksi: Swiftin muusikkoura on menossa tummempaan suuntaan. Silti, Swiftin muusikkous on aina perustunut syvään henkilökohtaisuuteen, eikä tälle näy musiikkivideon perusteella muutosta näkyvän. Kyseessä on siis fiksu muutos: konsepti pitää vaikka sävyt muuttuvat. Odotan innolla Swiftin uutta lukua, vaikken tähän asti mikään yli-innokas fani ole ollutkaan.

Trauma, surrealismi ja seksi: The Ring Finger (2005)

Katsoin tässä taannoin tutkimukseeni liittyen elokuvan The Ring Finger (L’Annulaire, 2015). Elokuvassa nainen traumatisoituu loukattuaan vasemman käden nimettömän, ja pyrkii uusiin töihin mysteerisen balsamoijan sihteeriksi. Näiden välille kehittyy sitten käsin kosketeltava seksuaalinen lataus, joka purkautuu sitten moniselitteiseen loppukohtaukseen.

Elokuva on tunnelmaltaan vangitseva, mutta ei anna mitään selviä vastauksia, mitä itse asiassa elokuvassa tapahtuu. Nainen, Iris (Olga Kurylenko), kokee olevansa jotenkin viallinen loukattuaan sormensa tehtaan soodapulloon, ja lähtee (kenties symboliselle) matkalle, jonka päässä odottaa nimettömäksi jäävän tiedemiehen (Marc Barbé) hieman pelonsekainen hahmo. Iris yrittää päästä miehen intiimiin tutkimuslaboratorioon, johon hän päästää nuoren tytön muttei Iristä. Tiedemies selittää, että vain säilöttävät kohteet pääsevät sisään; Iris päättää nähtävästi säilöä vasemman nimettömänsä, ”sormussormensa” joka aikaisemmin loukkaantui. Viimeisessä kohtauksessa Iris riisuu kengät, jotka tiedemies on hänelle ostanut ja joista Iristä jatkuvasti varoitetaan tarkoittavan tiedemiehen omistusta, ja astuu kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Onko huone laboratorio? Alakerran ulko-ovi? Vastausta ei anneta.

Pariskunnan tarinan ensimmäiset hetket kuulostavat kovasti Secretary-elokuvan alkua. Traumatisoitunut Lee pestataan lakimies Greyn (ei Christian Greyn!) sihteeriksi, ja heidän välisensä sadomasokistinen suhde toimii Leen toipumisen välineenä. Iriksen tarina ei tunnu olevan yhtä voimauttava. Koko tarinan voisi lukea symbolina masennukselle: tiedemies symbolisoi kuolemaa, ajan pysäyttämistä balsamoinnin kautta. Lisäksi Iris asuu samassa asunnossa komean miehen kanssa, muttei koskaan onnistu tapaamaan tätä, yrityksistä huolimatta. Iriksellä ei ole kontaktia ympäröivään maailmaan, vaan pakenee jatkuvasti surrealistiseen kartanoon (masennus), jossa Sinipartamainen tiedemies (kuolema) kokoaa surevia, jotka tuovat esineitä säilöttäväksi, että he pääsevät prosessissaan eteenpäin (irti päästäminen). Jääkin katsojan vastuulle päättää, miten Iriksen käy: tapaako hän valaistussa huoneessa tiedemiehen ja tekee täten symbolisen itsemurhan, vai astuuko hän vapauteen, jättäen tiedemiehen ostamat kengät taakseen, löytäen uuden elämän?

Elokuvan musiikki on myös suuressa asemassa elokuvassa. Musiikin on säveltänyt Portishead-yhtyeen Beth Gibbons, ja tunnelmallinen synthpop-vaikutteinen musiikki maalaa Iriksen matkan satumaiseksi, silti hieman Lynch-maiseksi, maailmasta irtautuneeksi tarinaksi. Erityistä huomiota herätti mm. nokkahuiluteema, joka ”pied piper”-tyylisesti viettelee Iriksen kohti kartanoa ensimmäistä kertaa. Gibbons laulaa myös itse muutaman laulun elokuvan aikana, kenties näyttäen Iriksen ajatuksia, mutta toisaalta pitäen lyriikat tarpeeksi kaukana juonen tapahtumista, että Iriksen traumatisoitunut mieli ei tule tarpeeksi tutuksi, että katsoja voisi päätellä, minkä valinnan Iris lopuksi tekee. Elokuva on kiehtova seksuaalisuuden, kehollisuuden ja trauman kuvaus, mutta sadomasokistisen suhteen kuvaajana elokuva ei yllä Secretaryn tasolle. Tiedemiehen hahmo jää pelottavaksi ja karmivaksi, eikä kasva aidoksi henkilöhahmoksi, toisin kuin James Spaderin esittämä Herra Grey; Iris ja Lee toisaalta ovat samantapaisia, traumatisoituneita introvertteja jotka löytävät motivaatiota kasvuun seksuaalisuuden, kehollisuuden ja mielihyvän kokemuksien kautta.

Alta pois, feministi tulee: WonderWoman (2017)

Tästä on kuhistu feministipalstoilla jo pitkään. Odotettu on sitäkin kauemmin. Ensimmäinen supersankarielokuva, jonka pääosassa on naishahmo, sai pitkästä aikaa ansaitsemansa kohtelun: Ihmenainen Diana (Gal Gadot), puoliksi jumala, puoliksi amatsooni, mättää huolella pahiksia turpaan samalla kun kannattaa rauhaa ja rakkautta. Elokuva ei kuitenkaan sorru kierrättämään tätä konfliktista ratkaisua näin mustavalkoisesti kovin pitkään: ihmisyydestä käydään pitkä filosofinen pohdinta, joka kulminoituu toteamukseen, että vaikka ihmiskunta joskus valitsee pahan, silti voidaan uskoa hyvän voittoon.

En malta olla aloittamatta elokuvan ensimmäisistä hetkistä, jossa nuori Diana katselee amatsoonien sotaharjoituksia etäältä. Ensinnäkin nämä koreografiat ovat upeita, eivät sorru naisruumiiin fetisointiin tai toiseuttamiseen, vaan näyttävät akrobaattisuudessaan ja kekseliäisyydessään tuoreilta ja taitavilta. Mutta minun sydämeni vie tuo pikkuinen tyttö, joka aivan tosissaan alkaa matkia vanhempien naisten eleitä, silmissään päättäväinen katse: minäkin aion tehdä joskus tuota. Mitä olisinkaan antanut, että olisin nähnyt tämän elokuvan samassa iässä kuin tuo pikkutyttö!

Wonder Womanin musiikki on mainittava myös erikseen. Vaikka pitkälti Rupert Gregson-Williamsin musiikki luottaa tunnelmoiviin sinfonisiin jousimassoihin, hän silti välttää suurimmat melankoliakliseet ja tekee Dianasta syvästi kokevan hahmon. Onneksi kuitenkin Gregson-Williams ymmärsi jättää Hans Zimmerin taisteluteeman (Batman vs. Superman-leffasta) Dianan taistelukohtauksia varten, näin komeaa kitarasoundia ei ole kuultu koskaan naissupersankarin teemana.

7/8-rytmi lienee muuten nyökkäys 90-luvun Xenan teemaan. Pois on kuitenkin jätetty orientalistinen instrumenttivalinta:

Miksei action-musa muutenkin nojaisi 7/8-perinteeseen, onpa sitä (ryöstö-)viljelty Doctor Who’n uusissa jaksoissakin, etenkin Matt Smithin kaudella:

Mieshahmot elokuvassa eivät myöskään jää pelkiksi komistuksiksi tai koomisiksi elementeiksi. Vaikka Dianan mukaan lyöttäytyy rhettbutlermainen Steven (Chris Pine) sekä kolme muskettisoturia/Stoogesia, kaikista hahmoista löytyy monia tasoja, sodan arpia. Yksikään ei ole täydellisen hyvä tai paha. Pahishahmot sen sijaan ovat vain ja ainoastaan pahoja: tohtori Myrkky (Elena Anaya), naiskemisti joka on ottanut elämäntehtäväkseen tappaa suurin osa maailman ihmisistä, ei saa mitään motivaatiota taakseen ja jääkin kiinnostavaksi mysteerihahmoksi: mikä oli hänen arpensa tarina? Miksi hän haluaa tappaa? Kuka hän on?

Erikseen täytyy vielä mainita elokuvan monipuolisuus. Kankaalla nähdään monenlaisia, ikäisiä ja kokoisia naisia (mm. jumalainen Robin Wright, hauska muttei stereotyyppinen Lucy Davis), sama koskee miehiä. David Thewlis jää melkein statistiksi omassa roolissaan, jonka ainoa juonellinen tarkoitus on voimauttaa Diana, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Gal Gadot varastaa Thewlisin kanssa tehdyt kohtaukset niin täysin, että unohtuu, kumpi näyttelijöistä on konkari.

Elokuva on viihdyttävä ja miellyttää varmasti sekä feministinaisia että supersankarifaneja. Siis molempia, ei pelkästään toista. Siinäpä Wonder Womanin oikea viehätys: se tekee selväksi, että miehinen supersankaruus ei enää ole hyväksyttävä normi, että naiset haluavat omat sankarinsa; toisaalta se ei tee feminismistä peikkoa, joka ärsyttäisi/syyllistäisi/pelottaisi (?) miesväestöä niin, ettei se pysty nauttimaan elokuvasta. Kaikki saavat jotain, ja hyvä niin.

PS: Wonder Womanin feminismistä lisää täällä: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2017/jun/05/why-wonder-woman-is-a-masterpiece-of-subversive-feminism

Tätä aspektia toivoisin joskus näkeväni lisää: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2014/11/wonder-womans-kinky-feminist-roots/380788/

 

Elämää nahkasaappaissa – Tom of Finland -musikaali

32117693510_2d7ef591f6_k.jpgSuomessa tehdään harvoin uusia, alusta asti sävellettyjä musikaaleja. Viisitoista vuotta olen miettinyt, mikä suomalaisessa musikaalissa on vikana: Virgo (1997) lienee viimeisin jossa sekä juoni, musiikki että näyttelijät kohtasivat symbioosissa ja tarkoittivat oikeasti menestynyttä musikaalia. Lähellekään tätä konseptia pääsevät ns. jukebox-musikaalit, joissa valmiiksi tutut biisit laitetaan tukemaan (usein hääppöistä) juonta; oma inhokkini tästä sarjasta on alakategoria, jota kutsun ”vain elämää-musikaaliksi”, jossa yhden artistin biisit kirjoitetaan muka isommaksi narratiiviksi artistin omasta elämästä. Tämän takia niskavillat nousivat pystyyn, kun kuulin Turun kaupunginteatterin uudesta projektista. Tom of Finland-musikaali? Ei kai siihen oteta valmiita biisejä? Kuka nyt jaksaa katsoa nahkamiehiä laulamassa (vaikkapa) Mikko Alatalon Maalaispoika oon?

(Siinäpä idea. Jos joku varastaa tämän, vaadin provikat.)

Onneksi Tom of Finland näyttää olevan harvinainen poikkeus suomalaisella musikaalikentällä. Kirjailija Tuomas Parkkinen mainitsi 23.3. keskustelutuokiossa musikaalivaikutteista Les Miserablesin, Book of Mormonin ja Kevät koittaa Hitlerille, mutta itse näkisin eniten vaikutteita Elton Johnin Billy Elliot-musikaalista. Musikaali on puoliksi läpisävelletty, tilaa löytyy repliikeille mutta musiikkia ja taustamusiikkia kuuluu suurimman osan aikaa. Musiikki on originellia, vain paikoin ovelasti lainaavaa musiikkia, joka vaihtelee tangosta täyteen Broadway-musikaalikieleen ja – tottakai – lopulta homodiskoon. Musiikkiklippejä ei ole mediaan päästetty kuin uusi homoanthem Glad to be gay:

Biisissä kuuluu kunnon 70-luvun diskoglitter, Donna Summers lähinnä:

Juoni perustuu Touko Laaksosen elämään, mutta rakentaa sen fantastiseksi kokonaisuudeksi, jossa Tom of Finlandin miehet ilakoivat pitkin miehen elämänkaarta. Kaikki alkaa Toukon kodin rengistä ja hänen nahkasaappaistaan, jotka herättävät nuoressa Toukossa omituisia tunteita. Musikaali on paitsi homoseksuaalien voimautusmusikaali, myös kenties sadomasokistien: musikaalissa on kohtaus, jossa Touko käy läpi rankan seksiaktin (lavan takana) ja inspiroituu siitä piirtämään rankasti eroottisia kuviaan. Vastakohtana tälle, lavalla tapahtuu homofoobista väkivaltaa. Itse näkisin tämän kohtauksen poliittisen viestin nimenomaan vastakohtina: Touko kiskotaan puoliväkisin seksikohtaukseen, josta inspiroituu laulamaan: ”Se mies ties minkä teki”, samalla kun lavalla nähdään homofobista väkivaltaa, tematiikalla ”he eivät tiedä mitä tekevät” (Kristus-lainaus). Nahkaa nähdään lavalla myös moneen otteeseen, ja Laaksosen rankasti sadomasokistisia kuviakaan ei sensuroida tai jätetä pois. Onko Laaksonen Suomen markiisi de Sade?

Olli Rahkonen tekee hyvää työtä Toukon roolissa, hänellä on soiva, miellyttävä, savuinen baritoniääni joka taipuu myös Broadway-tason suorituksiin. Jukka Nylund (Veli) puolestaan täydentää Rahkosen rekisteriä kirkkaalla tenoriäänellään. Velin rooli muutenkin ravistelee jo kliseeksi käynyttä musikaalitenoriroolia (sankarirakastaja). Laulullisesti shown varastaa Anna Victoria Eriksson Toukon siskon, Kaisan, roolissa. Muutenkin tuntuu, että koko Turun kaupunginteatterin sakki on saanut jonkinlaisen inspiraation uudesta musikaalista, sillä koko poppoo kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Toki musikaali on täynnä seksiä ja iloa, mutta herkkiä hetkiäkin löytyy. Mika Kujala (Markus Palin) onnistuu täydellisesti sivuroolissaan kaappihomosta, joka lopulta vapautuu Tom of Finland-kulttuurin kautta hyväksymään seksuaalisuutensa. Toukon ja Velin duetot (”Eilen olin sinun, tänään olen sinun, muuta en kaipaakaan”) muistuttivat Billy Elliot-musikaalin kirjekohtauksia viattomuudessaan ja puhtaassa tunteessaan.

Kyyneleitä pyyhkiessä tulee tässä musikaalissa kiire: silmät vettyvät sekä liikutuksesta että naurusta, vähintäänkin Pekka the Tukkimies-kohtauksessa, jossa musiikkitieteilijän korvaa hivelee myös ovelat kansanmusiikkilainaukset, jotka näin uudessa kontekstissa kalskahtavatkin jännältä: ”meitä oli raitilla poikia viis, oli tyttöjä myös muttei välitetty niist”, tai klassinen ”Me tulemme tulemme taas!!” On todella virkistävää kuulla viimein suomalaisen musiikin historian ”queeriyttämistä”, sitä nimenomaan ei tapahdu kovin usein. Toki tässä sorkitaan tabuaiheita, suomalainen kulttuuri on muka kivuliaan heteroseksuaalista, mutta eikö nyt jo viimeistään olisi aika purkaa näitäkin normeja?

Antti Holma esitti Imagen artikkelissaan kritiikkiä musikaalin kohdeyleisöstä: onko tämä nyt tarpeeksi homoa, vai liian heteroa. (Huomauttaisin, että musikaali on perinteinen homoareena, että mikä sitten olisi tarpeeksi homoa.) Entä ne homofoobikot, joita tässä yritetään tavoittaa, eiväthän ne tule katsomaan; yleisöön istuvat ainoastaan ne, jotka ovat jo valmiiksi suvaitsevia, ja musikaalista tulee oman näkökulman kaivelua eikä kriittistä kanssakäyntiä. Entäs se homokulttuuri mitä tässä halutaan esittää? Hypermaskuliinisia Kakeja jotka eivät feminiinisyyttä tunnekaan? Eikö tämä ole misogyniaa homokulttuurin sisällä? (Tässä kohtaa voisi myös miettiä, miksei mainio Kaisan hahmo myös jotenkin voimautunut Tom of Finlandin hahmosta, vaan jäi turhautuneeksi vanhaksipiiaksi; passiivinen naiskuva lienee sitä Les Miserablesin peruja.)

Musikaalin viesti on minusta kuitenkin monisyisempi. Ihan totta, ettei sinne foobikot tule, ja jos tulevatkin, niin heidän defenssinsä varmasti pysyvät pari tuntia pystyssä, että mielipiteet eivät yhden musikaalin takia vaihdu. Tässä kuitenkin juhlitaan ihmisruumista (Ville Erolan Kake tepastelemassa alasti lavalla; hänelle olisin suonut enemmänkin lava-aikaa, myös musiikillisesti), seksiä ja seksuaalisuutta, valinnan vapautta ja ihmisoikeuksia, sekä taiteen (Laaksosen, teatterin, musiikin) valtaa vaikuttaa asioihin. So what, jos foobikoita ei saa tällä käännytettyä. Meillä täyden järjen ihmisillä on hauskaa, meitä tarina koskettaa, heteroyleisö pääsee tirkistelemään uuteen kulttuuriin ja kenties oppii jotain uutta, homoyleisö saa viimein upeita tangokoreografioita joissa miehet ja naiset tanssivat miesten ja naisten kanssa jokaisella mahdollisella sukupuoliparitustavalla (jota homomusikaaleista huolimatta ei näy usein musikaalilavoilla), ja suomalainen tukkikulttuuri saa kauan kaivattua kakkosnelosta.

32498123745_5e8b428d96_m.jpg

Suosittelen kaikille. Ihan kaikille.

Auta armias, Christian Grey – 50 Shades Darker

On jotenkin tosi vaikeata lähteä kokoamaan ajatuksia tämän elokuvan tiimoilta. Riittäköön näin alkuanekdootiksi, että kiemurtelin elokuvateatterin penkissä noin puoli tuntia ennen elokuvan loppua, että eikö tämä jo loppuisi. Eikä niin käy usein, ja jos käy, niin yleensä siksi että sattuu vessahätä. Nyt ei ollut edes sitä.

Satuin väittelemään tohtoriksi aiheesta ”sadomasokismi populaarimusiikissa”, mutta tämä 50 Shades ei oikein edusta sadomasokismia populaarikulttuurissa. Elokuvan idea on, että eronneet Anastasia ja Christian kokeilevat sitä ”normaalia” suhdetta, jossa treffaillaan, syödään illallisia, kokataan, ajellaan kalliilla autoilla (kuljettaja toki ajaa suurimman osan ajasta), lennellään helikoptereilla, pakoillaan hulluja eksiä, käydään ökyillallisilla joissa ostellaan turhakkeita monella tuhannella ”ylimääräisillä” dollareilla jne. You know, niin kuin me kaikki. Sadomasokistinen seksi jää myös kieltolistalle, ja seksikohtaukset ovat kesyä heterokiehnäämistä jossa vilahtelee reittä, tissiä ja peppua, mutta varsinainen action jää valitettavan softcore-grindaamiseksi ja Anastasian huohotukseksi. Niin, ja sitten on se kohtaus, jossa Christian treenaa ilman paitaa. You know, koska naiskatsojat.

Tulin siihen loppupäätelmään, että en ole 50 Shadesin kohdeyleisössä. Koko elokuvasarjan viehätys näyttää perustuvan siihen, että Christian Greyn roolihahmoa pitäisi joko a. seksuaalisesti haluttavana, b. sympaattisena, tai c. molempia. Minulle James Dorner ei edusta miessukupuolien esimerkillistä seksuaalista huippua (pyllyleuka!!), mutta Christian Greyn dominoivat tavat eivät sadomasokismin tutkijalle piirry mitenkään sympaattisena ja ymmärrettävänä. Päin vastoin. Elokuva sortuu selittelyyn: olen tällainen, koska äiti harrasti seksiä ja huumeita eikä välittänyt minusta. (Huoh.) Vaikka Christianin kontrollifriikkiys ja muut luonteen viat kenties selittyisivätkin tällä, sadomasokistinen seksuaalisuus ei. Tässä muodostuu juoni, jossa nainen päätyy korjaamaan miestä, ja siihen harhaanjohtavaan lopputulokseen että moinen olisi mahdollista. Kyseessä on siis kotiheteronaisen päiväuni, Harlekiini-romaani.

Heitin lektiossani esille ajatuksen rikkaan valkoisen heteromiehen vallasta naisiin tukeutuen silloin ajankohtaiseen ”grab them by the pussy”-heittoon, jonka eräskin nykyinen presidentti loihe lausumaan. Kysyinkin, mitä meidän nyt pitäisi ajatella 50 Shadesista, jossa rikas mies stalkkaa, dominoi ja muokkailee naisen elämää kysymättä häneltä mielipidettä. Pitäisikö tämä nyt olla jonkinlainen asiantilojen täydellisyys? Kunhan seksi on hyvää ja mies sanoo että tarvitsee, niin kaikki muut sairaalloiset piirteet voi kuitata muutaman minuutin murjotuksella. Onko meidän naisten oltava imarreltuja tällaisesta? Kuulostaa vähän kolkolta feministin korvaan.

Jukka Lindströmiä siteerakseni, ”okei, okei”. On merkitystä sillä, että Anastasia itse haluaa ja valitsee elämänsä. ”Okei, okei”, fiktio usein ei edes yritä olla jotain velkaa oikeille ihmisille ja yritä edustaa heitä reilusti. ”Okei, okei”, kohdeyleisö on kuitenkin suurimmaksi osaksi ei-sadomasokisteja jotka saavat jotain kutinaa pikkutuhmista sidonnoista ja komentelusta. Että näin vakavasti ei kannattaisi ajatella. Mutta kun tässä sattuu olemaan maailman kausi, jossa naisten oikeuksia kavennetaan maailmanlaajuisesti, ja valkoinen heteromies tekee paluuta politiikan ainoaksi päättäjäksi ja päsmäriksi. Kulttuurin tutkijalla karmii selkäpiitä, fiktiokin.

Danny Elfmanin musiikki maalasi ensimmäisen 50-osan romanttiseksi komediaksi, nyt eksytään kauhuleffan puolelle. Haluaisin ajatella, että tämä on siksi, että Elfmaniakin kammottaa. James Dornankin on moneen kertaan julistanut inhoavansa Christian Greyn hahmoa. Onneksi. Muutama kohtaus sentään oli audiovisuaalisesti melkein kiinnostavaa: sähkökitara merkitsee seksiä, ja Christianin ”fallinen rysäys” musiikin kanssa synkattuna herätti toki huumoria, mutta toimi myös musiikillisena penetraationa. Tuntui katsojassa asti ja mieli teki tupakkaa jälkeenpäin.

Toivokaa tämän lukijat, että saan rahoitusta tutkia asiaa pidemmälle. Muuten hukkasin täysin käyttökelpoiset 20 euroa täysin turhaan. (Lippu plus herkut. Herkut pyyhin salin seiniin.)

PS: Lisäkarmintaa aiheutti Kauniiden ja Rohkeiden puolelle mennyt sivujuoni, vaikkakin tätä läimintää on jo vähän ollut ikävä:

PPS: Christian Grey, sinä et ole sadisti. Lue De Sadea niin tiedät.