Krista Siegfrids ja taiteilijan vastuu

Muutama kuukausi sitten kuuntelin Krista Siegfridsin uuden kappaleen Cinderella. Se jäi soimaan päähän välittömästi. Toki laulussa on hienoja koukkuja jotka jo sinänsä ovat korvamatoja sitkeimmillään, mutta mieleen jäämistä helpotti myös laulun tarina. Krista itse sanoo:

”Saan tosi paljon fanipostia ja kirjeitä, joista olen huomannut, että nuoret mimmit voivat tosi huonosti. Jotkut miettivät itsemurhaa. Mä en ole mikään psykologi, ja mietin mitä voin tehdä. Kirjoitin heille voimabiisin ja toivon, että se auttaa.”

(Lähde: http://ylex.yle.fi/uutiset/popuutiset/krista-siegfrids-teki-voimabiisin-faneilleen )

Minusta tämä on nimenomaan oikea tapa lähteä lähestymään faneja, jotka paljastavat kipeitä asioita idolilleen. Ei yksi pop-artisti voi oikein muuta tehdäkään, ja on hienoa, että Krista otti haasteen vastaan. Minusta se on esiintyvän taiteilijan vastuu, varsinkin jos kohdeyleisössä löytyy esiteinejä.

Pop-musiikissa on ennenkin voimautettu ihmisiä, ehkä eritoten nuoria naisia. Random järjestyksessä muutama. Madonna:

Lady Gaga:

Cyndi Lauper:

Kotimaassa lähiaikoina esim. Kaija Koo:

Kristan biisi ei mene näistä kauas. Vaikka se on suunnattu nuorille (toisin kuin Kaija Koon biisi), pelaa enemmän prinsessa-dialogilla kuin hirviö-dialogilla (toisin kuin Gaga), eikä keskity ainoastaan naisten rakkausasioihin (kuten Madonnan biisi), Cinderella on todellinen voimauttaja. Ja tämä aspekti on otettu mukaan sen live-esitykseenkin UMK-finaalin väliajalla keväällä 2014 (mikä tosin ymmärrettiin aivan päin honkia esim. täällä, jossa esitys nähtiin vain ja ainoastaan camp-tyylisenä ilotteluna).

Koreografia ja toteutus ovat upeita. Ensinnäkin, idea Kristan ja tanssijoiden pikkutyttöversioista on todella symbolinen, varsinkin kun tytöt juoksevat naisten syliin. Kuinka moni nuori aikuinen olisi mielellään antanut nuoremmalle itselleen jaksuhalin, minä ainakin ottaisin tilaisuuden ilolla vastaan. Mutta symboliikka ei lopu tähän. Lavalle tuodaan toisen kertsin kohdalla myös miesversiot tytöistä. Nyt mennään jo todella syvällisille vesille.

En ole varma, mitä tällä haetaan. Onko tässä tarkoitus esittää, että meissä kaikissa on sekä maskuliininen että feminiininen puoli, ja että kummallakin on roolinsa, vai onko miesten tarkoitus sittenkin symbolisoida queer-kansaa, drag queen-kulttuuria, feminiinisiä miehiä vai ketä. En oikeastaan edes välitä, mistä on kyse. Toteutus kosketti minua niin syvältä, että itkin tämän nähdessäni. Olipa symboliikka mitä tahansa kohti, se on hienoa, ja minä pidin siitä täysin sydämin. Lisäksi Cinderella on upea, positiivinen biisi, joka sekä nostattaa tunnelmaa ja mielialaa, mutta tekee myös näistä pienistä tanssiperheistä vaikuttavia energiassaan.

Odotin innolla Cinderellan musiikkivideota. Valitettavasti Krista päätti tehdä non-narratiivisen videon, jossa kerrataan UMK live-esitystä, mutta epäilen että videon merkitys jää hämäräksi niille, jotka eivät live-esitystä nähneet. Joka tapauksessa, hienoa työtä, team Ding Dong. Tätä Suomen kansa kaipaa, vaikuttamista positiivisuuden kautta. Jo riittää jurnutus.

 

Suomalaisen oopperamusiikin tila

Suomen oopperalaitoksen ja sen ylläpidon tarpeellisuuden tiimoilta on käyty kiivasta keskustelua jo muutaman vuoden ajan, lähinnä Paavo Arhinmäen kulttuuri- ja urheiluministeriyden ajan. Vuodesta 2011 eteenpäin on oopperan työntekijöiden pitänyt katsoa peiliin ja ymmärtää, että entinen eliittimusiikki ei enää voi luottaa automaattiseen valtionapuun, vaan sen pitää perustella, miksi oopperamusiikki on edelleen tärkeää. Yrityksiä oopperan popularisointiin on kovasti mietitty ja toteutettu, mutta vasta viime viikolla otettiin ratkaiseva askel kohti oopperan popularisointia suurelle yleisölle. Kyllä, puhun taas Tähdet, tähdet -ohjelmasta.

Kaikkihan alkoi siitä, kun oopperauuno Arhinmäki valitaan kulttuuriministeriksi eikä jouda oopperaan työkiireidensä takia. Häntä ei nähdä edes Savonlinnan oopperajuhlilla. Kansallisoopperan henkilökunta iskee takaisin:

Rapin ja oopperan yhdistelmä ei millään tavalla ole mikään uusi idea. Muistellaanpa vaikka tätä:

Mutta, merkittävää oopperavalaistusta ei tapahdu, ei ministerin eikä suuren yleisön tasolla. Ruohonjuuritason oopperaurpot kyselevät, miksi koko taidelajia pitää suojella. Seuraa lehdistössä käyty väittely, jossa klassisen musiikin työntekijät puolustavat palkkapussiaan, ja populaarimusiikin kuluttajat kyseenalaistavat koko klassisen musiikin merkityksellisyyden. Klassisen musiikin kuluttajat pysyvät joko hiljaa tai valittavat omilla foorumeillaan, joita suuri yleisö ei missään vaiheessa tavoita. Turun yliopiston musiikkitieteellä keskustellaan klassisen musiikin historian kurssilla, mitä tämä keskustelu tarkoittaa. (Keskustelua johdin minä.)

Fast-forward vuoteen 2014. Tähdet, tähdet-kilpailuun hyväksytään oopperalaulaja Laura Pyrrö, joka ensimmäisessä lähetyksessä vetää omituisen rap-musiikilta etäisesti kuulostavan biisin, mutta räjäyttää pankin seuraavalla viikolla Eurythmics-bändin biisillä Sweet dreams (are made of this). (Sori, linkki ei vie suoraan videoon, eikä vie muissakaan tapauksissa.) Perheestäni alkaa kuulua kommentteja, kuinka hieno esitys on. Alan herätä todellisuuteen: oopperataidetta ja -äänenkäyttöä arvostetaan vielä!

Twitter-seuranta Tähdet, Tähdet-ohjelmasta räjähti viime sunnuntaina oopperajakson kohdalla. Se, että suomalaiset populaarimusiikin artistit ottavat itselleen oopperaa laulettavaksi, alkuperäiskielellä, on iso juttu. Kuten Leppilampi huomautti, sitä ei ole käynyt MTV-kanavan historiassa ikinä. Lieneekö tapahtunut koko maassa. Sinänsä valitut kappaleet eivät ole yllätyksellisiä: kaksi biisiä Taikahuilusta, kaksi biisiä Carmenista, Verdiä, Puccinia ja Iloista Leskeä. Kauhulla katselin ensimmäisen yhteisnumeron pönötystä, La Traviatan Libiamo!-numero ei minusta ollut ohjattu mitenkään vetävästi. Kuka jaksaa kuunnella oopperaa ja katsoa perisuomalaista juhlapönötystä? Onneksi jään rikkoo Siltsun Der Vogelfänger. Biisin valinta ON nerokas, koska Papagenon rooli on nimenomaan hauska, sen ei ole alun perinkään tarkoitus olla laulumaailman vaikein rooli.

Twitter-syötössä ihmetellään, onko tämä ihme hyppely korkeakulttuuria. No kyllä se on. Tietty sillä poikkeuksella, että orkesteri on samassa tilassa laulajien kanssa eikä playbackina, kuin tässä lähetyksessä. Olisiko ollut liikaa kysyä oopperatalolta, olisiko yksi lähetys heidän maaltaan liian vaikeaa toteuttaa? Saako orkesteria lainaan? Toinen poikkeus on toki se, että laulajia ei mikitetä tai kaiuteta. Kolmas, erittäin tärkeä nykymaailman poikkeus, on se, että oopperassa on nykyään lähes poikkeuksetta tekstitys. Tätä mietin pitkään ja hartaasti: olisiko oopperan hyväksymisen voittokulku ollut vielä mahtavampi sillä, että MTV olisi maksanut yhdelle orjakääntäjistään ja saanut lauluihin tekstityksen? Toisena mietiskelin itsekseni sitä, miksei yhtäkään suomalaista oopperakohtausta otettu lavalle. Diandran Vilja-laulu (joka oli Lauran Puccini-vedon jälkeen illan hienoin esitys) oli suomenkielinen, mutta esim. Pohjalaisia-oopperasta olisi äkkiä saanut vaikkapa rekilauluaarioita laulettavaksi. Miten olisi ollut Liisan Luullahan jotta on lysti olla Vicky Rostin suussa? Ei sillä, Verdi-valinta oli Vickylle nappivalinta.

Joka tapauksessa, oopperajakso on triumfi. Twitter-yleisössä yhä useampi vannoo tulleensa illan kautta oopperan ystäviksi. Monelle tämä ilta on ensimmäinen kosketus oopperaan. On tehty merkittävä asenteen muutos, puolin ja toisin: ooppera on viimein hyväksynyt, että jos niitä ei voi voittaa, liity heihin, ja tapaa uutta yleisöä uuden yleisön säännöillä, uuden yleisön tuttujen esiintyjien kautta. Uusi yleisö avaa viimein mielensä tälle uudelle ilmaisutavalle, niin typerän ylinäytellyltä kuin se näyttääkin. Ja nauttii siitä.

Toivon sydämeni pohjasta, että tämä oopperan populaarikulttuurin syleilytrendi jatkuu vastakin. Tämä on se oikea tapa kohdata yleisöä, eikä pakkotuputus (ns. taidekasvatus pahimmillaan) tai jurnutus kulttuurin tärkeydestä. Älkää puhuko. Näyttäkää. Tehkää yhteistyötä. Olkaa kulttuurissa mukana, ei vain omin säännöin vaan myös muita musiikkitraditioita käyttäen. Leikkikää. Kokeilkaa. Lyökää yli. Luokaa isoja, hienoja kokemuksia, jotka avaavat oopperan mystisiä ovia, niin joku, joka ei ymmärrä oopperan hienoutta, uskaltaa lähteä kokeilemaan uutta. Vähän niin kuin tekin teitte.

Book of Mormon

Kävin katsomassa Book of Mormon-musikaalin tänään. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljoa. Ihan muutamalla sanalla musikaali iski moneen raakaan hermoon nyky-yhteiskunnassa sekä sen suhtautumisesta Afrikan yhteiskunnallisiin ongelmiin. Lavalla nähdään mahtavaa musaa, tanssia, ja tosi taitavia esiintyjiä.

Itsekseni hekottelin mm. tämän kappaleen parodioivalle luonteelle:

Verraten tähän:

Muita musikaaliparodioita löytyi mm. Lion Kingin ja Annien suuntaan. Parasta antia kuitenkin parodiassa oli valkoisen kulttuurin nilkkaan osuvat numerot, kuten esim. I am Africa. Juuri tämä valkoisen miehen itseriittoinen kiitollisuus pienimuotoisenkin avunannon jälkeen muka oikeuttaa hänet julistamaan itsensä edustamaan koko maata. ”Ihan ku Bono.”

Vielä hienoksi numeroksi nousee ”Turn it off”, jossa ovelasti selitetään, miten pysytään mormonilaisella kaidalla tiellä. Huomatkaa homoseksuaaliviittaus, joka tekee musikaalista tahallisen campin alusta loppuun.

Tietysti mormonilaisen uskonnon älyttömyydet tuodaan myös esille musikaalin aikana, niistä yleisö repii tietenkin eniten huumoria. (”I can’t believe Jesus called me a dick!”)

Musikaalia ei voi kuin suositella. Hello!

Tähdet, tähdet ja kotisohvahiphop

Tämän illan ensimmäinen Tähdet, tähdet -ohjelma tuli MTV-kanavalta (nykyään ei näemmä enää MTV3). Katsoin avoimin mielin, jännittikin vähän että miten hiphop ja räppäys sujuu ihmisiltä jotka eivät ole sitä oikein ennen tehneet. En ole mikään hiphopin tutkija, mutta jos minullekin on ohjelman aikana selvää, että hiphop ei ole oikeastaan ollenkaan esillä hiphop-teemaisessa ohjelmassa, jokin on pielessä.

En sano, että yksikään biiseistä ei ollut hiphoppia. Sanon, että ne käsiteltiin varsin epä-hiphop-tyyppisesti. Diandran esittämästä Sokka Irti-biisistä (Cheek) sensuroitiin selkeällä paikalla esiintynyt kirosana (”tulta SAATANA!”). Stigin epileptinen hyppelehdintä laskettiin breakdanceksi. Jari Sillanpään versio Gangnam Stylestä kelpuutetaan todella leveällä määrittelyllä hiphopiksi, vaikka tuomariston edustaja Iso-H oli sekä mentorina että tuomarina kritisoinut päätöstä (se EI ole hiphoppia, kuulkaa kotikatsomoissakin). Itse asiassa useasta biisivalinnasta Iso H oli vähän eri mieltä, että oliko se hiphoppia ollenkaan. Olli Hermannin tukka letitetään varsin queer-tyyppiseksi ”takapiiskaksi” (ei kun se onkin hevitermi), ja joka artisti naamioidaan rap-tyypiseen muottiin, vaikka hiphopin yksi vaatimus on nimenomaan autenttisuus, se että tekee omaa juttua omilla sanoillaan. Harrastetaanko rap-piireissä kamalasti edes coverointia, vai luetaanko se omien ideoiden loppumiseksi? Oikeasti autenttiseksi eli aidoksi hetkeksi lasketaan varmaankin Timo Rautiaisen ”venttaholl, housuni putoo”-hetki, lainaten Seitsemän veljeksen Juhania. (Aleksis Kiveä siteerataan harmittavan vähän nykyään.)

Jaksossa nähtiin hyviä esiintymisiä, mitä odotinkin esiintymisen ammattilaisilta, vaikka ohjelma ehdittiinkin jo Ilta-Sanomissa haukkua ala-arvoiseksi laulukilpailuksi. Muuten sitten ohjelma olikin hieman pimpattu (huom. hiphop-sana) versio Tanssii tähtien kanssa-showsta, johon nähtävästi kukaan ei enää halua mennä itseään nolaamaan. Sen sijaan tämä varsin räikeä Vain Elämää-ohjelman haastaja kerää 8 musiikin ammattilaista laulamaan, tanssimaan ja muuten vain performoimaan nähtävästi vain sitä, mitä kapellimestari ja koreografi päättävät. Onko tässä oikeanlaista kilpailua ollenkaan, jos kaikkien esitysten takana on oikeasti vain 2-3 samaa ihmistä? Siltsu ehti jo paljastaa, että hänen biisivalintansa oli kapellimestarin, ei hänen itsensä.

Olen sanonut sen ennenkin, että MTV(3) missasi Vain Elämää-formaatin isoimman viehätyksen, eli kilpailun puuttumisen. Vain Elämää rullaa eteenpäin 8 viikkoa ilman, että ihmisten täytyy joka viikko maksaa 2 euroa siitä, että näkevät lemmikkiartistinsa vielä ensi viikolla. Tähdet, tähdet sen sijaan lähettää hieman tuntemattomammat artistit heti kotiin ihan sillä, ettei suurempi yleisö tunne heitä. Eikö olisi muuten reilumpaa antaa kaikkien artistien esiintyä joka viikko, ja kerätä kierroksilta artisteille ”pisteitä” vaikkapa Facebook-kansan tykkäyksistä tai twiittien määrästä? Katsojien rahat säästyy (vaikka Maikkarille näkyy kelpaavan äänestysrahat), pelistä tulee reilumpi, kilpailijat saavat loistaa omalla alallaan ja kokeilla muita. Ja mikä tärkeintä, se Vain Elämää-taika saataisiin paremmin säilymään. Näitä pudotusäänestysohjelmia on nyt katsottu jo yli 10 vuotta, minulle alkaa jo riittää.

Kaikista eniten minua kuitenkin jäi mietityttämään, millaisen kuvan hiphopista sai ne yleisöstä, jotka ovat sitä onnistuneet tähän asti välttelemään. Omat vanhempani tietävät hiphopista aktiivisen vähän, ja arvostavat sitä vain vähän, ja sekin on siksi että Cheek veti Vain Elämää-sarjassa Katri Helenan biisin uusilla sanoilla. Mitä heille jäi käteen tämän illan jutusta? Monta artistia hyppelehtimässä tanssijoiden kanssa, jotkut laulaen suomeksi, jotkut englanniksi, niin ja se yksi koreaksi. Onneksi se yksi oli Siltsu, muuten olisi se ollut pelleilyä. (Siltsu on äitini lemppari.) Kamalasti stereotyyppistä ähinää, juomisen ja seksin korostusta, liian isoja vaatteita ja liian pieniä egoja. Hiphopista on tullut kotisohva-versionaan itsensä parodia, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, muttei enää mitään syvällistä, poliittisesti valveutunutta tai edes ajankohtaista, vähemmistöjä voimauttavaa tai edes suomen kieltä rikastuttavaa, sen rajoja rikkovaa tai mahdollisuuksia luovaa. (Mikä pahinta, sitä vielä sensuroidaan, mikä nyt taas luo truismia siitä, että hiphop olisi jotenkin lapsille vaarallista musiikkia.) Se on vain ähinää ja rytmiä, anarkiaa ilman muuta kohdetta kuin ”se tavallinen musiikki jota yleensä kuunnellaan”. Ei auta, että artisti itse valitsee hyvää hiphopia, jos se käsitellään esitykseen vesitettynä versiona.

Tästäkin kritiikistä huolimatta aion katsoa sarjaa eteenpäin, koska minua ihan oikeasti kiinnostaa, tehdäänkö oopperaviikkoa ja jos tehdään, mitä ihmiset valitsevat esitettäväksi, ja millaisella orkesterilla ne sitten vedetään. Lisäksi ohjelmassa on muutama ikisuosikkiartistini, joita tuuletan ihan mielelläni, mutta vähän olen suruissani että esim. Vicky Rosti on laitettu tähän ohjelmaan, kun hänen paikkansa ehdottomasti kuuluu Vain Elämää tuotantokauteen 3. Pliis, Vicky, mene sinne. Ja ota Ismo Alanko mukaan. Ja Hector.

PS: Minusta Mikko Leppilampi olisi saanut olla artistiporukan mukana, ei juontamassa.

Lily Allen ja B-sana

Iloisena otin uutisen vastaan, kun kuulin että Lily Allen on tulossa Ruisrockiin tänä kesänä. Olen pitkän aikaa jo kuunnellut hänen laulujaan ja ollut sitä mieltä, että ne ovat innovatiivisia, hauskoja ja taitavia lauluja nykynaisen elämästä. Tunnistin itseni täydellisesti esim. biisistä Knock ’em out, jossa bilepaikkaan jonottava nainen toivoo, että häntä häiritsemään tullut känninen urpo lähtisi pois. Olen ollut tuossa tilanteessa NIIN monta kertaa.

Allenin lapsentekotauon jälkeen tehty musiikkivideo Hard Out Here iski yllättäen ajan hermoon. Vain muutama päivä ennen videon julkaisua Miley Cyrus aiheutti kohun twerkatessaan MTV:n Video Music Awards-esiintymisessään Robin Thickeä vasten. Asiaan on ottanut kantaa, puolesta ja vastaan, Sinead O’Connorista Glee-televisiosarjaan. Asiassa on monta puolta. Robin Thickehän muistetaan vuoden 2013 kiistellyimpänä miesartistina, lähinnä biisin Blurred Lines takia. Biisiä pidettiin lähinnä seksistisenä sekä raiskauskulttuuria ihannoivana biisinä (laulun ns. harmaat alueet, jossa nainen ei ole sanonut vielä ei, mutta ei kylläkään, joten on siis vieläkin vapaata riistaa).

Lily Allen pistää lusikkansa soppaan tekemällä musiikkivideon, jossa ihan selvästi kommentoidaan siihen, mitä naisartistin pitää tehdä pysyäkseen bisneksessä. Video alkaa näytellystä tilanteesta jossa Allen makaa rasvanpoistossa, miestuottajien ja -lääkäreiden päivitellessä, miten ihmeessä ihminen voi päästää itsensä noin lihavaan kuntoon. Allen pipertää, ”sain kaksi lasta”, mutta häntä ei kuunnella. Seuraavassa hetkessä Allen astelee fetissiasussa naistanssijoiden lomassa, samalla kun miestuottaja yrittää opettaa hänelle twerkkausta.

Allen ei selvästikään ole sitä mieltä, että naisen täytyy ryhtyä seksiobjektiksi, että voi pysyä musiikkibisneksessä. Sen osoittaa hänen moni tanssijansa, jotka liioittelevat musiikkivideoiden seksualisointitapoja, ja twerkkaavat hävyttömästi hidastetulla otolla, mikä paljastaa koko toiminnan groteskiuden. Allen itse joutui pulaan, kun huomautettiin, ettei hän itse ole twerkkaamassa eikä puolipukeissa, ja hänen tummaihoiset tanssijansa näyttävät olevan seksiobjektin osassa. Hän puolustautui sanomalla, ettei itse tunne oloansa mukavaksi puolialastomana, eikä osaa twerkata. Tummaihoiset tanssijat ovat olleet yhteistyössä kommentoimassa naisen, ja myös samalla värillisen naisen, seksualisointiin ja mielellään osallistuivat ilmiön kritisismiin. (Ja kyllä siellä on monenlaista tanssijaa, kaikki eivät ole tummaihoisia.)

B-sana

Olen miettinyt bitch-sanaa usein. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti naaraspuolista koiraa. Sitä käytetään usein, kun naista halutaan haukkua, siihen kuuluu myös tietty alistuneisuus (”you’re my bitch”). Eli se on täysin ristiriitainen termi: se joko tarkoittaa naista, joka on jotenkin inhottava ja omapäinen, mutta toisaalta ketä tahansa, joka on jotenkin alistunut. Britney Spearsin Work, B**ch -biisissä termi on nimenomaan alistumista hakeva: laulun sanoma on, jos haluat hyvän kropan tuomat edut, pitää alistua työnteolle, kenties ruumiinrakennukselle, Britneyn itse heiluttaessa ruoskaa.

Allenin biisissä bitch-sana viedään jollakin tapaa taas uuteen uskoon. Allen itse on sanonut:

”Dolly Parton is a bitch. Adele’s a bitch. Angela Merkel is a bitch… Rihanna’s an inspiring bitch, my mum, Miley’s a bitch, rising. She’s my hero.” She added: ”Kate Middleton is NOT a bitch.”
Read more at http://www.nme.com/news/lily-allen/73879#s9Z3H38rsZM3jQeZ.99

 

Hän yrittää siis uudelleenkirjoittaa sanaa naiselle, joka tietää mitä tahtoo, ja myös tekee mitä tahtoo miesten ja yhteiskunnan vaatimuksista huomaamatta. Täten avainlause ”it’s hard out here for a bitch” uudelleenkoodautuu lauseeksi ”tahtonaisella on miesten yhteiskunnassa vaikeaa”. Ennen kuin antifeministit saavat ääntänsä kuuluville tästä asiasta, muistutan että musiikkibisnes on hyvin pitkälti miesten sanelemaa, koska suurin osa agentteja, studioiden päättäjiä, radiolistojen kokoajista jne. on miehiä. Allen tietää tämän itse hyvin.

 

Ihan totta, että Allen kehuu ylläolevassa sitaatissaan Miley Cyrusta. Ei siksi, että hän twerkkaa itseään pinnalle, vaan kenties enemmän siksi, että hän ei hätkähdä kritiikistä ja tekee mitä haluaa, olipa koko maailma häntä vastaan tai ei. Allen näyttää kunnioittavan tätä puolta. Bitch on siis se sana, josta tunnistaa, että nainen tietää ja tekee mitä haluaa. Itsekin olen sitä sanaa kuullut mutistavan selkäni takana. Otan sen kunnia-asiana.