Hieman varoivaisin mielin olen seurannut pitkin syksyä Cats-elokuvan trailereiden taivastelua. Itselläni kun ei ole tapana hätiköidä johtopäätöksiin, ennen kuin varsinainen elokuva on nähty. Mutta, kieltämättä, vähän kävi jo mielessä että voi voi sentään.
Musiikintutkijana haluaisin puhua enemmän elokuvan äänestä ja musiikista kuin visuaaleista, ei minulla ole niin tarkkaa silmää että onko joku kissankarva hypertodellinen vaiko vain epätodellinen, varsinkaan kertakatsomalta. Mutta pakko minunkin on sanoa: kissa, joka poistaa turkkinsa, jonka alla on toinen turkki, on vähän omituista.
Mutta palataan itse elokuvateatteriin. Käväisin Turun Finnkinolla 4.1. iltanäytöksessä, jossa oli anniskelumahdollisuus. Vähän vitsaillen laitoin Twitteriin kyselyn, onko tämä yhdistelmä uhka vai mahdollisuus, mutta en silti koskenut pisaraankaan alkoholia. Halusin ottaa elokuvan sellaisena kuin se on. Ja onhan se: energinen, sekopäinen, värikäs ja nopeatempoinen. Ja aivan käsittämättömän huono elokuva.
Cats on huono elokuva, koska se on huono musikaali. Ja tämän sanoo nyt ihminen, joka 14-vuotiaana obsessoitui musikaalista niin, että vieläkin muistan jokaisen biisin sointukulun, suuren osan sanoituksista ja sovituksista, sekä koreografian hienouksia. Cats on juoneton musikaali, se on kollaasi jossa sattuu olemaan lauma kissoja, josta nostetaan muutama kissa huomion kohteeksi biisin tai pari ajaksi, ja loppuaika lauletaan muista kissoista tai fiilistellään ”häpeämätöntä kissamaisuutta” (”unashamed felinity”). Juonia on ehkä mahdollisesti kaksi: kissataivaaseen pääsy ja vanhan Deuteronomyn ryöstö ja palautus. Siinä se. SIINÄ SE. Tämä riittää hädin tuskin teatteriin; elokuvaan se ei riitä ensinkään. Siksi elokuvassa on tuotu ennestään mykkä (tai, laulaa toki kuoron mukana) rooli, prima ballerinan rooli Victoria eli ”se täysvalkoinen kissa”, ja siihen sekoitetaan toinen rooli, Jemima, ”se enkelisopraano joka laulaa osan Memorya muutamaan otteeseen”. Victorialle on heitetty myös omituisesti ei-rimmaava uusi biisi (oikeasti, go – ghosts ei rimmaa). Victorialle sitten selitetään katsojan sijaisena, mitä ihmettä tässä nyt oikein kuuluisi tapahtua. Vähän on yritetty tuoda elokuvallista tulkintaa aiheeseen, mutta loppujen lopuksi elokuvassa on pääosassa visuaaliset kikkailut ja Andrew Lloyd Webberin musiikki, joka, päinvastoin kuin huippuunsa viritetyt visuaalit, on peruuttanut ajassa taaksepäin vuoteen 1981 omituisine syntikkasoundeineen, jotka tänä päivänä kuulostavat kamalilta. ”Executive music procuder: ALW.” Miksen yllättynyt tästä tiedosta.
Syitä sille, miksi Cats kääntyy huonosti elokuvaksi, löytyy kuitenkin syvempääkin. Unohtakaa visuaalit tai musiikki ja katsokaa näyttelijöitä: tähteä toisensa perään. Elokuva toimii tähtien karismalla ja heidän markkina-arvollaan. Cats ei kuitenkaan ole tähtimusikaali kuten Evita tai Phantom of the Opera. Se on ensemblemusikaali, jossa ei ole kunnon kiintotähtiä; Grizabellan rooli, joka laulaa musikaalin tunnetuimman biisin, saa kuitenkin verraten vähän lava-aikaa, verrattuna esimerkiksi harmaaseen Munkustrap-kissaan, joka on käytännössä koko ajan lavalla ohjaamassa tapahtumien kulkua. Jos tällaiseen konseptiin sekoitetaan tähtiä, se pitää tehdä tarkoin: konsepti on toiminut erilaisissa elokuvissa (mm. Love Actually, Gosford Park), mutta vain siksi, että kaikilla rooleilla on tasavertaisesti erottuva rooli. Cats ei tätä tee, vaan kyseessä on lauma kissoja, joista yhden esiteltyään siirrytään toiseen, ja uutta tähtihetkeä ei sitten esitellylle kissalle useinkaan suoda (poikkeuksena Deuteronomy ja Grizabella, kenties Macavity). Nyt, kun tällaiseen soppaan saadaan räiskyviä tähtipersoonia (mm. James Corbyn, Rebel Wilson) ja heidät laitetaan samaan soppaan klassisesti koulutettujen balettiosaajien kanssa (Francesca Hayward, Laurie Davidson, Robert Fairchild), Hollywood-tähdille ei jää tilaa kuin ns. varastaa show. Seuraa ylilyöntejä ja vaivaannuttavia hetkiä: Idris Elban Macavity on järkyttävän nolo ilmestys, eikä siinä auta James Bondiksi toivotun näyttelijän karisma; pikemminkin se pahentaa asiaa. Taylor Swift sen sijaan vetäisee melko viehättävän cameon.
Musikaalin musiikillinen anti on kyllä aina ollut omaa suosikkiani. Lloyd Webberille Cats on sikäli hänen lempilapsensa, että hän ei työskennellyt sanoittajan kanssa; itse asiassa musikaalia pidetään hänen irtiottonaan muuten hedelmällisestä yhteistyöstä Tim Ricen kanssa (mm. Joseph, Evita, Superstar). Unohdetaan ”Memory” hetkeksi (jonka Jennifer Connelly inisemisee järkyttävästi aina H-hetkeen asti eli Touch Me-refrainiin asti); ”Skimbleshanks”-biisi alkaa 13/8-tahtiosoituksella, jota ei käytännössä kuulla missään länsimaisessa kontekstissa (ja nyt elävöitetään upealla steppinumerolla; pisteet tästä!).
”Moments of happiness” on täynnä ihania riitasointuja, joista loihditaan maaginen filosofinen hetki keskelle muuten ilakoivaa musikaalia. (Mikä sääli, että tämä ohitetaan elokuvassa niin heppoisesti.)
Aivan alussa kuultava ”Jellicle Songs for Jellicle Cats” on musiikillinen versio pitkälle matematiikalle: isku on joka tahdissa eri paikassa: Jelli-cle songs for Jellicle cats, Jellicle songs for Jel-licle cats, Jelli-cle songs for Jellicle cats, Jellicle songs for Jellicle cats… jne jne.
Niin herääkin kysymys: MIKSI ALW pitäytyy 1980-luvun soundeissa? Mamma Mian Björn ja Bennykin älysivät, että ABBAn soundit pitää modernisoida, että musikaali selviää lavalla tai elokuvassa. Mielestäni kuulin ainoastaan yhden uuden kitarasoinnun pitkin sovitusta.
Myös yksi konkreettinen ongelma, joka liittyy miehitykseen, on se, että Cats on sävelletty jazzin ja rockin perustalle. Nyt elokuvassa on mukana 4-5 R’n’B laulajaa. Rum Tum Tuggerin rooli, joka pitäisi tihkua tuhmaa miehistä seksiä, onkin nyt herutustenori, jonka seksikkyys jää arveluttavaksi: miesfalsetissa ei vaan ole mitään kauhean seksikästä. Samankaltainen ongelma on ”Memoryn” laulamisessa: Connellyn vibrato on toki upea, mutta näytellessä surkeaa ja itkua pidättelevää, vibrato alkaa menettää hallintansa ja siitä tulee holtiton, jolloin on vaikeaa erottaa sen kotisäveltäkään. Ongelma korjaantuu vasta viimeisellä refrainilla, jonka Connelly suorittaa hyvin, mutta ylilaulaa ja ylikoristelee herkän lopun. Sori nyt vaan, mutta pyhää kolminaisuutta Paige – Streisand – LuPone ei tässä nyt voita muun genren osaaja. Jos biisi on jo valmiiksi sentimentaalinen, ei sitä tarvitse ylikoristella. (Koskee muuten myös Celine Dionin versiota.)
Eli miksi tämä ei toimi? Seuraa lyhyt esitys.
- Musikaali on ei-narratiivinen kollaasimusikaali (vrt. Hair, joka sekään ei ole hyvä elokuva vaikka on mainio musikaali). Siksi se ei käänny elokuvagenreen mitenkään mielekkäällä tavalla.
- Musiikilliset mahdollisuudet heitetään hukkaan turhan 80-lukulaisten soundien ja tähtiajattelun takia.
- Tähdet ensemblemusikaalissa.
- Visuaalisuuden liika korostaminen. (Oikeasti, mitä vikaa on ihan vain kissameikissä? Sillä on tahkottu rahaa viimeiset 40 vuotta.)
- 1980-luvun musikaali (ja sitäkin vanhemmat runot) eivät näyttäydy enää parhaassa valossaan 2020-luvulla. (James Cordenin läski kissa-rooli on kyllä karmaisevaa katsottavaa; ihan tässä täytyy turvautua hänen viime vuoden palopuheeseensa, jossa hän selvitti, mitä fat shaming tekee.)
Silti, kaiken tämän jälkeen, itkin muutamaan otteeseen elokuvassa. Miksi? Kaksi syytä: Judi Dench ja Ian McKellen. Nämä tähdet osaavat olla tähtiä ja antaa toisille myös tilaa. Molempien hauras ääni koskettavissa rooleissa ja kappaleissa tekivät hienon kontrastin muulle, äänekkäämmälle laulamiselle ja näyttelylle. ”Gus the theatre cat” on itse asiassa lempibiisini koko musikaalista, koska se on yksinkertainen, siinä on mielenkiintoinen harmoniakulku, ja se antaa mahdollisuuden varastaa show. Niin kuin McKellen tekee, täydellisesti.
Tähtiä? No ehkä kaksi (yksi McKellenille, yksi Denchille). Kelle suosittelen? No niille jotka tietävät jo ettei Cats ole maailman johdonmukaisin teos.
musaa ja kulttuuria 